Asia ei ole niin tärkeä, että senvuoksi kannattaisi vaivautua oikeudenkäyntiin, vastasi Charlotta. Toimenpiteeni kaduttaa minua niin vähän, että korvaan mielelläni kirkolle mitä se menettää. Tunnustan teille vilpittömästi, etteivät esittämänne perusteet ole saaneet minua vakuutetuksi. Lopullisen ja yleisen, ainakin kuoleman jälkeen vallitsevan yhdenvertaisuuden puhdas tunne näyttää minusta rauhoittavammalta kuin tuo persoonallisuuksiemme, kiintymystemme ja elämänsuhteittemme itsepintaisen jäykkä pitkittäminen. Entä mitä te arvelette? kääntyi hän kysymään arkkitehdiltä.
En tahtoisi tällaisessa asiassa kiistellä enkä pyrkiä sitä ratkaisemaan, vastasi puhuteltu. Sallinette minun vaatimattomasti lausua, mikä on lähinnä taidettani ja ajatustapaani. Koska emme enää ole niin onnelliset, että voisimme painaa rakastetun olennon jäännöksiä sisältävää uurnaa poveamme vasten, koska emme ole kyllin rikkaat emmekä hilpeät säilyttääksemme niitä vahingoittumattomina suurissa, koristelluissa sarkofageissa, koska emme löydä enää kirkoistakaan sijaa itsellemme ja omaisillemme, vaan joudumme taivasalle, on meillä täysi syy hyväksyä se menettely, jonka te, armollinen rouva, olette pannut alulle. Kun seurakunnan jäsenet lepäävät rivitysten toistensa vieressä, niin he lepäävät toistensa luona ja joukossa, ja jos maan kerran tulee meidät poveensa kätkeä, en tiedä mikä olisi luonnollisempaa ja puhtaampaa kuin että sattumalta syntyneet, vähitellen luhistuneet kummut jätetään aitaamatta ja tasoitetaan, joten yhteinen peite kaikkien kantamana tulee jokaiselle kevyemmäksi.
Pitäisikö siis kaiken häipyä jättämättä minkäänlaista merkkiä, mitään, mikä tulisi muistimme avuksi? kysyi Ottilia.
Eipä suinkaan! jatkoi arkkitehti. Ei ole luovuttava muistomerkistä, vaan yksinomaan määrätystä paikasta. Rakennustaiteen harjoittajalle ja kuvanveistäjälle on erittäin tärkeätä, että ihminen odottaa heiltä, heidän taiteeltansa, heidän kädestänsä jatkoa olemassaolollensa. Siksipä suosinkin hyvin suunniteltuja ja hyvin suoritettuja muistomerkkejä, ei sinne tänne yksitellen siroteltuina, vaan pystytettyinä yhteen paikkaan, missä niillä on säilymisen toiveita. Koska hurskaat ja ylhäisetkin henkilöt luopuvat etuoikeudestansa saada levätä kirkkojen mullassa, niin asetettakoon ainakin sinne tai kauniisiin hautausmaata ympäröiviin pylväskäytäviin muistomerkkejä ja muistokirjoituksia. Niitä varten on olemassa lukemattomia muotoja, lukemattomia koristeita.
Jos taiteilijat ovat niin rikkaat, virkkoi Charlotta, niin sanokaahan minulle: miksi ei päästä koskaan mitätöntä obeliskia, katkaistua pylvästä tai tuhkauurnaa kauemmaksi? Niiden lukemattomien keksintöjen sijassa, joista te ylpeilette, olen aina nähnyt vain lukemattomia toistumia.
Niin lienee laita meillä, vastasi arkkitehti, mutta ei kaikkialla. Yleensäkin on keksiminen ja sovelias käyttäminen hankala asia. Varsinkin tässä tapauksessa on sangen vaikea luoda vakavaan esineeseen hilpeyttä ja välttää ilottomissa synkkyyteen joutumista. Olen kerännyt suuren joukon kaikenlaisten muistomerkkien luonnoksia ja näytän ne joskus, mutta ihmisen kaunein muistomerkki on aina hänen oma kuvansa. Se antaa paremmin kuin mikään muu käsityksen siitä, mikä hän on ollut; se on paras teksti moniin tai harvoihin säveliin, mutta se olisi tehtävä hänen parhaana aikanansa, mikä tavallisesti laiminlyödään. Kukaan ei ajattele elävien muotojen säilyttämistä, ja jos se tapahtuu, niin se tapahtuu riittämättömästi. Niinpä ei olekaan muuta neuvoa kuin ottaa nopeasti kuolinnaamio, jota taiteilija ylen harvoin kykenee täysin uudelleen elävöittämään.
Te olette, kenties tietämättänne ja tahtomattanne, ohjannut keskustelun aivan minun edukseni, virkkoi Charlotta. Onhan ihmisen kuva riippumaton; missä ikänä se lieneekään, aina se on olemassa sinänsä, itsenäisenä, ja me emme suinkaan vaadi, että sen on osoitettava varsinaista hautauspaikkaa. Mutta ilmaisisinko teille erään omituisen tunnon? Kuvatkin ovat minulle tavallaan vastenmielisiä, sillä niistä tuntuu aina uhoavan jonkinlaista moitetta: ne viittaavat johonkin etäiseen, olleeseen ja menneeseen ja muistuttavat minulle, kuinka vaikeata on oikein kunnioittaa nykyisyyttä. Jos ajattelemme, kuinka paljon ihmisiä olemme nähneet, tunteneet, ja tunnustamme, kuinka vähän me olemme merkinneet heille, he meille, niin miten onkaan mielemme! Me kohtaamme henkevän ihmisen keskustelematta hänen kanssansa, oppineen häneltä oppimatta, paljon matkustaneen hankkimatta itsellemme lisää tietoja, hellämielisen osoittamatta hänelle yhtään ystävällisyyttä.
Pahempi vielä, ettei niin käy ainoastaan ohimennen tavattujen vieraiden. Yhteisöt ja perheet kohtelevat siten rakkaimpia jäseniänsä, kaupungit arvokkaimpia porvareitansa, kansat oivallisimpia ruhtinaitansa, kansakunnat etevimpiä ihmisiänsä.
Kuulin kysyttävän, miksi kuolleista aina puhutaan häikäilemättä hyvää, elävistä aina jotenkin varoen. Vastattiin: koska meidän ei tarvitse edellisiä mitenkään pelätä, mutta jälkimmäiset voivat vielä jossakin joutua tiellemme. Niin epäpuhdasta on toisten muistoon kohdistuva huoli; se on enimmälti itsekästä pilaa, kun sitävastoin olisi pyhä ja vakaa velvollisuus pitää suhteensa elossaoleviin yhä virkeinä ja tehoisina.