Edellä kuvaillun kohtauksen ja siihen liittyneen keskustelun kiihdyttäminä lähdettiin seuraavana päivänä hautausmaalle, jonka kaunistamiseksi arkkitehti esitti useita onnistuneita ehdotuksia. Mutta hänen mielenkiintonsa ulottui vielä kirkkoonkin, rakennukseen, joka oli alunpitäen herättänyt hänen huomiotansa.
Kirkko oli monen sadan vuoden ikäinen, saksalaisen tavan ja taiteen mukaan rakennettu, sopusuhtainen ja sievästi koristettu. Oli helppo havaita, että erään läheisen luostarin rakentaja oli tässä pienemmässäkin rakennuksessa osoittanut hyvää taitoansa ja taipumustansa: se vaikutti yhä vielä vakaan miellyttävästi katselijaan, vaikka sisustuksen uudistaminen protestanttisen jumalanpalveluksen vaatimusten mukaiseksi olikin hieman vähentänyt sen rauhaa ja majesteettiutta.
Arkkitehti sai helposti pyydetyksi Charlottalta kohtalaisen rahasumman, jonka nojalla aikoi korjata kirkon sekä ulkoa että sisältä vanhaan tyyliin ja saattaa sen sopusointuun edustalla olevan ylösnousemuksenkentän kanssa. Hän oli itse sangen kätevä, ja muutamat työmiehet, jotka vielä askartelivat talon rakentamisessa, tahdottiin pidättää siksi, kunnes tämä hurskas työkin saataisiin päätökseen.
Nyt oli tilaisuutta tarkastella rakennusta itseänsä koko ympäristöinensä ja kaikkine lisärakennuksinensa, ja arkkitehti hämmästyi ja ilahtui kovin löytäessään pienen, piiloutuvan sivukappelin, jonka mittasuhteet olivat vieläkin henkevämmät ja keveämmät, koristeet vieläkin miellyttävämmät ja uutterammat. Se sisälsi myös useita puuleikkauksia ja maalauksia, jäännöksiä tuosta aikaisemmasta jumalanpalveluksesta, joka osasi monin kuvin ja välinein merkitä eri juhlia ja viettää kutakin omalla tavallansa.
Arkkitehti ei voinut jättää tätä kappelia suunnitelmaansa liittämättä; hän tahtoi korjata erikoisesti tämän ahtaan suojan entisten aikojen ja niiden maun muistomerkiksi. Hän oli jo ajatellut, kuinka kuvioisi tyhjät seinäpinnat mielensä mukaan, ja iloitsi siitä, että saisi harjoittaa maalauksellisia kykyjänsä. Toistaiseksi hän kumminkin salasi koko asian talonväeltä.
Lupauksensa mukaisesti hän näytti naisille ensinnä erilaisia vanhojen hautapatsaiden, säiliöiden ja muiden asiaankuuluvien esineiden kuvia ja luonnoksia, ja kun keskusteltaessa johduttiin puhumaan pohjoismaisten kansojen yksinkertaisemmista hautakummuista, toi hän nähtäväksi kokoelmansa monenlaisia aseita ja kojeita, joita oli niistä löydetty. Hän oli somasti sijoittanut nämä vakaat vanhat esineet laatikkoihin ja osastoihin pykälöityjen, verkapäällysteisten sälöjen varaan, joten niihin hänen käsitteleminänsä tuli jonkinlaisten koruesineiden leimaa ja niitä silmäili mielellänsä kuin muotikauppiaan pikku laatikoita. Intouduttuansa näyttelemään ja yksinäisen elämän vaatiessa hauskutusta hän tapasi joka ilta tuoda nähtäviin osan aarteistansa. Ne olivat enimmälti saksalaista alkuperää: brakteaatteja, kolikoita, sinettejä ja muuta samantapaista. Kaikki nämä esineet suuntasivat mielikuvituksen kohti menneitä aikoja, ja kun arkkitehti vihdoin somisti keskusteluansa kirjapainotaidon ensimmäisillä tuotteilla, puupiirroksilla ja vanhimmilla vaskipiirroksilla kirkon samalla aikaa väreinensä ja muine koristeinensa alinomaa ikäänkuin kasvaessa kohti menneisyyttä, niin melkeinpä täytyi kysyä itseltänsä, elikö tosiaankin uudessa ajassa, eikö ollut pelkkää unta, että nyt vallitsivat aivan toiset elämäntavat ja -tottumukset.
Tällaisen valmistelun jälkeen hänen viimeksi tuomansa salkku vaikutti mitä parhaimmin. Se tosin sisälsi enimmälti vain hahmoteltuja kuvia, jotka kuitenkin, suoraan alkuperäisistä jäljennettyinä, olivat täysin säilyttäneet vanhanaikaisen sävynsä siten erinomaisesti viehättäen katselijoita. Kaikista hahmoista kuvastui vain puhtain elämä, kaikkia niitä täytyi pitää jaloina tai ainakin hyvinä. Kaikissa kasvoissa, kaikissa eleissä ilmeni iloinen tyyneys, altis meitä korkeamman palvottavan tunnustaminen, hiljainen rakkauden ja odotuksen antaumus. Hiukseton vanhus, runsaskiharainen poika, hilpeä nuorukainen, vakaa mies, seestynyt pyhimys, liitelevä enkeli, kaikki näyttivät autuailta viattomassa tyytymyksessä, hurskaassa odotuksessa. Jokapäiväisimmässäkin tapahtumassa oli taivaallisen elämän hohdetta, ja jumalanpalvelukseen kuuluva toimi näytti jokaisen olemukseen täysin soveltuvalta.
Sellaiseen olopiiriin silmäilevät useimmat kuin kadonneeseen kulta-aikaan, kadotettuun paratiisiin. Kenties yksin Ottilia tunsi elävänsä kaltaistensa joukossa.
Kukapa siis olisikaan voinut vastustella, kun arkkitehti tarjoutui maalaamaan kappelin suippokaarien väliset pinnat noiden alkukuvien mukaisesti siten lujasti kiinnittääkseen muistonsa siihen seutuun, missä hän oli mielellään elänyt ja toiminut. Hän puhui tästä hieman alakuloisesti, sillä asiaintilan nojalla saattoi helposti päätellä, ettei hänen oleskelunsa tässä moitteettomassa piirissä voisi kestää miten kauan hyvänsä, että se kenties piankin katkeaisi.
Vaikka nämä päivät eivät olleetkaan rikkaat tapauksista, olivat ne sentään täynnä vakavia keskustelunaiheita. Senvuoksi käytämme tilaisuutta esittääksemme osia siitä, mitä Ottilia keskustelujen johdosta merkitsi vihkoihinsa, ja tällöin tuntuu soveliaimmalta siirtymäkohdalta eräs vertaus, joka pakostakin johtuu mieleemme hänen herttaisia muistiinpanojansa selaillessa.