Kerrotaan eräästä erikoisesta järjestelystä Englannin laivastossa: sen koko köysivarasto, vahvimmista lajeista heikompiin saakka, on punottu siten, että sen läpi kulkee punainen lanka, jota ei voi kirvoitella irti hajoittamatta koko köyttä ja josta pienimmänkin kappaleen tuntee kruunun omaisuudeksi.
Samoin kulkee Ottilian päiväkirjan läpi kiintymyksen lanka, joka yhdistää kaikkea ja on kaikkien osien yhteisenä merkkinä. Sen nojalla ilmenevät nämä huomautukset, tutkistelut, suppeat mietelauselmat ja muut sentapaiset kirjoittajallensa erikoisen ominaisina ja merkittävinä. Jokainen valitsemamme ja tässä esittämämme yksityiskohtakin kelpaa mitä ehdottomimmin sitä todistamaan.
Ottilian päiväkirjasta.
"Ajatellessansa joskus kuolemaa kauemmaksi ihminen ei voi kuvitella mitään miellyttävämpää kuin saada kerran levätä niiden vieressä, joita rakastaa. 'Tulla kootuksi omiensa luo' on sydämellinen lauseparsi."
"On olemassa monenlaisia muistomerkkejä, jotka tuovat etäisiä ja kadonneita meitä lähemmäksi. Mikään niistä ei ole kuvan veroinen. Seurustelu rakastetun kuvan kanssa, olkoonpa, ettei se ole näköinenkään, on tavallansa viehättävää, niinkuin on toisinaan tavallansa viehättävää kiistellä ystävän kanssa. On miellyttävä tunne siitä, että ollaan kaksin voimatta kumminkaan toisistansa erota."
"Toisinaan seurustelemme läsnäolevan henkilön kanssa ikäänkuin kuvan kanssa. Hänen ei tarvitse puhua, ei katsoa meihin, ei meistä välittää: me näemme hänet, tunnemme suhteemme häneen, voivatpa suhteemme kehittyäkin hänen tekemättä mitään sen hyväksi, mitenkään havaitsematta, että hän suhtautuu meihin vain kuvan tavoin."
"Tuttaviemme henkilöiden kuvat eivät koskaan meitä tyydytä. Senvuoksi olen aina surkutellut muotokuvainmaalaajia. Ihmisiltä vaaditaan harvoin mahdotonta, mutta juuri heiltä sitä vaaditaan. Heidän on sisällytettävä kuvaan jokaisen suhtautuminen kuvattavaan, jokaisen myötä- ja vastatunteet; heidän ei ole ainoastaan kuvattava ihmistä sellaisena kuin he itse hänet käsittävät, heidän tulee esittää kaikkia mahdollisia käsityksiä. Minua ei ihmetytä, jos sellaiset taiteilijat vähitellen paatuvat, muuttuvat välinpitämättömiksi ja itsepintaisiksi. Siitä saisi johtua mitä tahansa, kunhan emme juuri senvuoksi jäisi vaille monen rakkaan ja kalliin ihmisen kuvaa."
"Arkkitehdin kokoelma aseita ja vanhoja esineitä, jotka ruumiin keralla ovat piilleet korkeiden multakumpujen ja kallionkappaleiden alla, kieltämättä todistaa meille, kuinka turhaa ihmisen on huolehtia persoonallisuutensa säilymisestä kuoleman jälkeen. Mutta kuinka ristiriitainen onkaan ihminen! Arkkitehti tunnustaa itse avanneensa sellaisia esivanhempien hautakumpuja, ja siitä huolimatta häntä yhä askarruttavat jälkeentulevaisten muistomerkit."
"Mutta miksi suhtautuisimmekaan asiaan niin ankarasti? Teemmekö kaikki, mitä teemme, iäisyyttä varten? Emmekö pukeudu aamulla riisuutuaksemme jälleen illalla? Emmekö matkusta pois palataksemme jälleen? Ja miksi emme tahtoisi levätä omaistemme rinnalla, vaikkapa vain sata vuotta?"
"Kun näkee monet vajonneet, kirkossakävijäin askelten kuluttamat hautakivet, omien muistomerkkiensä peitteeksi sortuneet kirkot, niin elämä kuoleman jälkeen voi näyttää vain toiselta elämältä, johon nyt astutaan kuvassa, päällekirjoituksessa, ja jossa viivytään kauemmin kuin varsinaisessa elettävässä elämässä. Mutta tämä kuva, tämä toinen olemassaolo sammuu sekin ennemmin tai myöhemmin. Muistomerkkeihin samoinkuin ihmisiinkin nähden puolustaa aika voitokkaasti oikeuksiansa."