KOLMAS LUKU.
On niin miellyttävää toimitella sellaista, mitä osaa vain puolittain, ettei kenenkään pitäisi soimata harrastelijaa, kun hän harjoittelee taidetta, jota ei milloinkaan opi, eikä moittia taiteilijaa, jos hän tuntee halua siirtyä oman taiteensa piiristä jollekin läheiselle alueelle.
Tällaiselta suvaitsevaiselta näkökannalta tarkastelemme arkkitehdin seinämaalaussuunnitelmia. Värit olivat valmiina, pinnat mitatut, alkupiirrokset suoritetut; hän oli luopunut kaikista keksintävaatielmista ja noudatteli ääriviivaiskuvioitansa: hänen ainoana huolenansa oli istuvien ja leijailevien hahmojen taitava sijoittaminen, pintojen aistikas koristaminen niiden avulla.
Telineet olivat paikoillansa, työ edistyi, ja kun jotakin silmiinpistävää jo oli olemassa, ei arkkitehdilla voinut olla mitään sitä vastaan, että Charlotta kävi Ottilian keralla hänen työmaallansa. Enkelien eloisat kasvot ja hulmuavat puvut sinisellä taivaanpohjalla ilahduttivat katsojaa, niiden hiljainen, hurskas olemus kehoitti mieltä keräytymään itseensä ja sai aikaan erittäin herkän vaikutuksen.
Naiset olivat nousseet arkkitehdin luo telineille, ja Ottilia tuskin huomasi, kuinka säntillisen keveästi ja mukavasti kaikki tapahtui, kun hänessä yht'äkkiä tuntui kehkiävän ilmi se, mitä hän oli aikaisemmin oppinut: hän tarttui väreihin ja siveltimeen ja maalasi saamansa ohjeen mukaan siististi ja taitavasti runsaslaskoksisen puvun.
Charlotta, joka mielellänsä näki Ottilian jollakin tavoin askartelevan ja itseänsä huvittavan, poistui heidän luotansa antautuakseen omiin ajatuksiinsa, pohtiakseen itseksensä mietteitä ja murheita, joita hän ei voinut kenellekään ilmaista.
Jos tavalliset ihmiset, joita jokapäiväisen elämän pulmat kiihdyttävät kiihkeän hätäilevään käyttäytymiseen, pakottavat meidät säälien hymyilemään, niin suhtaudumme sitävastoin kunnioittavasti sellaiseen mieleen, joka on vastaanottanut suuren kohtalon kylvön, jonka on odotettava tämän siemenensä kehkeytymistä saamatta ja voimatta kiirehtää siitä johtuvaa hyvää tai pahaa, onnea tai onnettomuutta.
Eduard oli jättänyt Charlottan hänen luoksensa yksinäisyyteen lähettämälle sananviejälle vastauksen, ystävällisen ja osaaottavan, mutta kuitenkin pikemmin tyynen ja vakavan kuin hellän ja tutunomaisen. Pian senjälkeen Eduard oli kadonnut, eikä hänen vaimonsa onnistunut saada hänestä mitään tietoja, ennenkuin sattumalta löysi hänen nimensä sanomalehdestä, missä se oli kiittäen mainittu niiden joukossa, jotka olivat kunnostautuneet eräässä merkittävässä sotatapahtumassa. Charlotta tiesi nyt, mille tielle Eduard oli lähtenyt, sai kuulla hänen pelastuneen suurista vaaroista, mutta oli samalla varma siitä, että hän tulisi etsimään vielä suurempia, ja voi liiankin hyvin arvata, että häntä tuskin kävi pidättäminen äärimmäisistä askelista. Charlotta kantoi näitä murheita alinomaa ajatuksissansa, ja miten hän niitä käsittelikin, mikään näkökanta ei voinut suoda hänelle lepoa.
Ottilia, joka ei aavistanut mitään tuosta kaikesta, oli sillävälin kovin kiintynyt uuteen työhön ja saanut varsin helposti Charlottalta luvan sen säännölliseen jatkamiseen. Nyt se edistyi nopeasti: sininen taivas oli pian kansoitettu arvokkailla asujaimilla. Jatkuvan harjoituksen nojalla Ottilia ja arkkitehti kykenivät maalaamaan viimeiset kuvat vapaammin; ne onnistuivat silminnähtävästi paremmin. Myöskin kasvoissa, joiden kuvaaminen oli yksin arkkitehdin asiana, ilmeni vähitellen eräs aivan erikoinen ominaisuus: ne alkoivat kaikki olla Ottilian näköisiä. Kauniin tytön kasvot vaikuttivat varmaan nuoreen mieheen, joka ei ollut ennakolta omaksunut kuvattavikseen mitään luonnon tai taiteen tarjoamia kasvojenpiirteitä, niin voimakkaasti, ettei häneltä sitten, silmän ja käden välimaalla, mitään hävinnyt, vaan molemmat vihdoin työskentelivät täysin sopusointuisesti. Miten hyvänsä: eräät viimeisistä kasvoista onnistuivat niin täydellisesti, että näytti siltä, kuin Ottilia itse olisi silmäillyt alas taivaan korkeuksista. Holvi oli nyt valmis; seinät oli päätetty jättää kuvioimatta ja peittää vain heleämmällä ruskealla värillä; hoikkien pylväiden ja veistettyjen koristeiden piti tummemmiksi maalattuina siitä erota. Mutta tällaisissa asioissa johtuu aina toinen seikka toisesta, ja niin päätettiin vielä maalata kukkia ja hedelmäkiehkuroita, joiden piti tavallansa liittää yhteen taivas ja maa. Nyt oli Ottilia aivan omalla alallansa. Puutarhat tarjosivat mitä kauneimpia esikuvia, ja vaikka seppeleet maalattiinkin sangen rehevät, saatiin ne kuitenkin valmiiksi lyhyemmässä ajassa kuin alkujaan suunniteltiin.
Kaikki näytti yhä vielä hoidottomalta ja valmistumattomalta. Telineet oli työnnetty sekaisin, lautoja heitelty ristiin rastiin; epätasaista permantoa rumensivat vielä monet väriläikät. Arkkitehti pyysi nyt naisia myöntämään hänelle aikaa viikon verran ja olemaan niin kauan kappelissa käymättä. Vihdoin, eräänä kauniina ehtoohetkenä, hän kehoitti heitä sinne lähtemään, mutta pyysi samalla saada olla heitä saattamatta ja jätti heidät kohta hyvästi.