Millaisen yllätyksen hän lieneekin meille suunnitellut, virkkoi Charlotta hänen poistuttuansa, ei minulla kumminkaan ole ollenkaan halua lähteä kappeliin. Ottanet sen yksin tehdäksesi ja kertonet minulle. Hän on varmaan saanut aikaan jotakin miellyttävää. Minä nautin siitä ensin sinun kuvailemanasi ja myöhemmin mielelläni todellisuudessa.
Ottilia, joka hyvin tiesi Charlottan monissa asioissa käyttäytyvän varovasti, karttavan kaikkia mielenliikutuksia ja varsinkin yllätyksiä, lähti kohta yksin matkaan katsahtaen tahtomattaan ympärillensä, keksiäkseen arkkitehdin, jota kumminkaan ei missään näkynyt, koska hän todennäköisesti oli piiloutunut. Ottilia astui kirkkoon, jonka ovi oli avoinna. Kirkko oli jo aikaisemmin saatu kuntoon, puhdistettu ja vihitty. Hän astui kappelin ovelle, jonka raskas, raudoitettu taakka keveästi aukeni, ja hän seisoi hämmästyksekseen tutussa suojassa, joka tarjosi odottamattoman näyn.
Ainoasta korkeasta ikkunasta virtasi sisään monivärinen valo: se näet oli somasti liitetty kokoon erivärisistä laseista. Koko suoja sai siten uuden sävyn ja herätteli omituista tunnelmaa. Holvien ja seimen kauneutta korosti siro permanto; se oli rakennettu erikoismuotoisista, kauniin mallin mukaan lasketuista ja valetun kipsipinnan toisiinsa yhdistämistä tiilikivistä, jotka arkkitehti oli salaa valmistuttanut, samoinkuin värilliset ruudutkin, voiden ne nyt lyhyessä ajassa liittää yhteen. Istuimistakin oli pidetty huolta. Kirkollisten muinaisesineiden joukosta oli löytynyt muutamia kauniilla puuleikkauksilla koristettuja kuorituoleja, jotka nyt seisoivat seinämällä varsin sirossa järjestyksessä.
Ottiliaa ilahduttivat tutut, hänelle tuntemattomana kokonaisuutena esiintyvät osat. Hän seisoi, asteli edestakaisin, katsoi ja katseli; vihdoin hän istuutui erääseen tuoliin, ja kun hän siinä silmäili ympärillensä, tuntui siltä, kuin hän olisi ollut eikä olisi ollut, kuin hän olisi tuntenut eikä olisi tuntenut, kuin kaikki tuo nähty, vieläpä hän itsekin olisi häipymässä olemattomiin. Vasta kun aurinko väistyi siihen saakka kirkkaasti valaistusta ikkunasta, Ottilia havahtui entisellensä ja riensi linnaan.
Hän ei salannut itseltänsä, että tämä yllätys oli sattunut sangen omituiseen aikaan: oli Eduardin syntymäpäivän edellinen ilta. Hän oli tosin toivonut voivansa viettää juhlaa aivan toisin: kuinkapa ei olisi kaiken pitänyt olla koristettuna sitä varten? Mutta nyt olikin syksyn runsas kukkassato poimimatta. Päivännoudot kohottivat yhä kasvojansa kohti aurinkoa, asterit tuijottelivat yhtä vaatimattomina eteensä, ja mitä niistä oli seppeleiksi sidottu, oli ollut mallina koristeltaessa suojaa, joka näytti soveltuvan ainoastaan yhteiseksi hautakammioksi, jos sen piti tulla jotenkin käytetyksi eikä jäädä pelkäksi taiteilijan päähänpistoksi.
Ottilian mieleen johtui pakostakin Eduardin hänelle järjestämä meluisa ja touhuinen syntymäpäiväjuhla, hänen mieleensä johtui uusi rakennus, jonka katon alla uskottiin monen ilon odottavan. Ilotulituskin säihkyi ja räiskyi jälleen hänen nähtävissään ja kuultavissaan; mitä yksinäisempi hän oli, sitä väkevämmin leimusi mielikuvitus, mutta sitä yksinäisemmäksi hän samalla tunsi itsensä. Hän ei nojannut enää Eduardin käsivarteen eikä voinut toivoa saavansa hänestä enää koskaan tukea.
Ottilian päiväkirjasta.
"Eräs nuoren taiteilijan huomautus minun on merkittävä muistiin: samoinkuin käsityöläisessä voi kuvaamataiteilijassakin mitä selvimmin havaita, että ihminen voi kaikkein vähimmin omaksua itsellensä sitä, mikä hänelle aivan erityisesti kuuluu. Hänen teoksensa karkaavat häneltä kuin linnut pesästä, jossa ovat syntyneet päivän valkeuteen.”
"Varsinkin rakennustaiteilijan kohtalo on tässä suhteessa merkillinen. Kuinka usein hän käyttelee koko nerokkuuttansa ja taitoansa luodakseen suojia, joista hänen itsensä on pysyteltävä poissa. Hänelle ovat velkaa komeutensa kuninkaan salit, joiden parasta vaikutusta hän ei pääse näkemään eikä nauttimaan. Temppeleissä hän piirtää rajan erottamaan itseänsä kaikkeinpyhimmästä: hän ei saa enää astua niille porrasaskelmille, jotka on rakentanut sydäntäkohottavan juhlallisiksi, kuten kultaseppä vain kaukaa palvoen katselee monstranssia, jonka lasitteen ja jalokivet hän on järjestänyt sijoillensa. Ojentaessaan rikkaalle hänen uuden palatsinsa avaimet rakentaja samalla luovuttaa hänelle kaiken mukavuuden ja hyvinvoinnin pääsemättä itse siitä mitenkään osalliseksi. Eikö taide siten välttämättä etäänny taiteilijasta, jos teos, kuin kapioinensa kotoa lähtevä lapsi, ei enää vaikuta takaisin isäänsä? Ja kuinka edullista olikaan taiteelle itsellensä, kun sen tehtävänä oli askarrella melkein yksinomaisesti julkisissa tehtävissä, sellaisissa, joiden tulos kuului kaikille, niinmuodoin taiteilijallekin!"
"Eräs vanhojen kansojen käsitys on vakava ja voi tuntua peloittavaltakin. Ne otaksuivat esivanhempiensa istuvan suurissa luolissa valtaistuimillaan, kehässä, ääneti vaihtaen ajatuksiansa. Jos uusi tulokas oli heistä kyllin arvokas, he nousivat seisomaan ja tervehtivät häntä päätänsä nyökähdyttäen. Eilen, kun istuin kappelissa ja näin tuolini ympärillä useita toisia, tuo ajatus tuntui minusta sangen miellyttävältä. Miksi et voi jäädä istumaan, mietin itsekseni, hiljaa ja itseesi keräytyneenä istumaan, kauan, kauan, kunnes vihdoin saapuvat ystävät, sinä nouset ja ystävällisesti nyökäten osoitat heille heidän sijansa. Värilliset ruudut muuttavat päivän vakaaksi hämäräksi, ja jonkun pitäisi lahjoittaa ikuinen lamppu, jotta yökään ei olisi ylen synkeä."