"Mitä tehnemmekin, aina ajattelemme itsemme näkeviksi. Minä uskon ihmisen uneksivan vain sen vuoksi, ettei lakkaisi näkemästä. Voisipa käydä niin, että sisäinen valo kerran kirpoaisi meistä ulos, niin ettemme mitään muuta valoa enää tarvitsisi."
"Vuosi soittaa viimeisiä säveliänsä. Tuuli kiitää yli sänkipellon löytämättä enää mitään liikutettavaa; vain noiden hoikkien puiden punamarjat näyttävät vielä tahtovan johdattaa mieleemme jotakin hilpeätä, samoinkuin puimamiehen varstan tasatahtiset iskut herättävät meissä sen ajatuksen, että sirpin leikkaamassa tähkässä piilee paljon ravitsevaa ja elävää."
NELJÄS LUKU.
Kuinka oudosti täytyikään sellaisten tapausten, tuon pakostakin mieleen tunkeutuneen katoavaisuuden ja kuolemantunnon jälkeen Ottiliaan vaikuttaa sen tiedon, jota häneltä ei käynyt kauemmin salaaminen, nimittäin että Eduard oli lähtenyt kokemaan vaihtelevaa sotaonnea. Häneltä ei jäänyt havaitsematta yksikään niistä seikoista, jotka hänellä oli syy ottaa huomioon. Onneksi ihminen kykenee tajuamaan onnettomuutta ainoastaan osittain; suurempi määrä hänet joko tuhoaa tai jättää välinpitämättömäksi. On olemassa tilanteita, joissa pelko ja toivo yhtyvät, kumoavat toisensa ja raukeavat hämäräksi tunteettomuudeksi. Kuinka voisimmekaan muuten tietää kaukana viipyvien rakkaimpiemme olevan alinomaisessa vaarassa ja siitä huolimatta yhä jatkaa tavanomaista elämäämme.
Tuntuipa senvuoksi siltä, kuin olisi jokin hyvä henki pitänyt Ottiliasta huolta tuomalla yht'äkkiä tähän hiljaisuuteen, johon hän yksimielisenä ja toimettomana tuntui vajoavan, hurjan sotalauman, joka asetti hänelle riittävästi ulkoapäin tulevia vaatimuksia ja pakotti hänet urkenemaan omasta itsestänsä samalla elähdyttäen hänen omia voimiansa.
Charlottan tytär, Luciana, oli tuskin ehtinyt siirtyä koulukodista suureen maailmaan, oli tuskin ehtinyt nähdä tätinsä talossa kirjavan seuran parveilevan ympärillänsä, kun hänen miellyttämishalunsa jo todellakin herätti mieltymystä ja eräs nuori, erittäin varakas mies tunsi kiivasta halua saada hänet omaksensa. Hänen melkoinen omaisuutensa oikeutti hänet aina vaatimaan omaksensa kaikkein parasta, ja häneltä ei näyttänyt puuttuvan mitään muuta kuin kaikin puolin moitteeton puoliso, jota maailma kadehtisi samoinkuin kaikkea muutakin.
Tämä perheasia se toistaiseksi kovin askarrutti Charlottaa; hän harkitsi sitä parhaansa mukaan ja omisti sille koko kirjeenvaihtonsa, mikäli sen tarkoituksena ei ollut lähempien tietojen saaminen Eduardista. Niinpä olikin Ottilia jäänyt viime aikoina entistä yksinäisemmäksi. Hän tosin tiesi Lucianan tulevan ja oli suorittanut talossa asian vaatimat valmistelut, mutta niin pian ei vierailun otaksuttu tapahtuvan. Tahdottiin vielä ennakolta kirjoittaa, sopia, tarkemmin määrätä, kun myrsky yht'äkkiä yllätti linnan ja Ottilian.
Vaunut toivat kamarineitejä ja palvelijoita, matkalaukkuja ja -kirstuja kantamuksittain; näytti jo siltä, kuin vierailisi talossa pari kolme herrasväkeä. Mutta nytpä vasta ilmestyivät vieraat itse: täti Lucianan ja muutamien hänen ystävättäriensä keralla ja sulhanen, hänkään ei yksinänsä. Eteinen oli täynnä nahkaisia matkakirstuja, laukkuja ja muita säiliöitä. Suurella vaivalla erotettiin monet lippaat ja kotelot toisistansa. Tavaroiden kuljettamisesta ja sijoittamisesta ei tahtonut tulla loppua. Sattui vielä rankkasade, joka aiheutti paljon hankaluutta. Ottilia suhtautui tähän rajuun hyörinään tyynen toimeliaasti, esiintyipä hänen iloinen taidokkuutensa kauneimmassa loistossaan: hän näet sijoitti ja järjesti kaikki lyhyessä ajassa. Kaikki olivat sijoitetut, kaikki omalla tavallansa mukavasti, ja uskoivat palveluksen olevan hyvän, koska ketään ei estetty palvelemasta itseänsä.
Erittäin vaivalloisen matkan jälkeen olisivat kaikki mielellään nauttineet hieman lepoa, sulhanen olisi mielellänsä lähestynyt anoppiansa saadakseen hänet vakuutetuksi rakkaudestansa ja hyvästä tahdostansa, mutta Luciana ei saanut rauhaa. Hänelle oli nyt vihdoin tarjoutunut onni saada nousta hevosen selkään. Sulhasella oli kauniita hevosia, ja nyt piti kohta lähteä ratsastamaan. Huonosta säästä ja tuulesta, sateesta ja myrskystä ei huolittu mitään; näytti siltä, kuin ihminen eläisi vain kastuakseen ja jälleen kuivaakseen. Jos Lucianan mieleen juolahti lähteä matkaan jalkaisin, ei hän välittänyt siitä, millaiset vaatteet hänellä sattuivat olemaan yllänsä ja millaiset jalkineet; hänen täytyi käydä näkemässä puistorakennelmia, joista oli paljon kuullut. Minne ratsain ei päästy, sinne juostiin. Pian oli Luciana nähnyt ja arvostellut kaikki. Hänen pikaisen olemuksensa vuoksi ei ollut helppo ryhtyä häntä vastustelemaan. Seura joutui siitä monella muotoa kärsimään, mutta eniten kamarineidit, joilla oli pesemistä ja silittämistä, ratkomista ja ompelemista loppumattomiin.
Saatuansa talon ja lähiseudun perinpohjin tutkituksi Luciana tunsi heti velvollisuudeksensa lähteä vierailemaan naapuristoon. Nopeasti ratsastaen ja ajaen venyi naapuristo verrattain avaraksi. Linnaan tulvi vastavierailuja, ja kaikkinaisten erehdysten välttämiseksi asetettiin pian määrätyt päivät.