Charlottan yrittäessä tädin ja sulhasen asiamiehen keralla järjestellä sisäisiä suhteita ja Ottilian käskyläisinensä pitäessä huolta siitä, ettei suurelta vierasjoukolta mitään puuttunut — oli pantava liikkeelle metsästäjiä ja puutarhureita, kalastajia ja kauppiaita — esiintyi Luciana aina kuin palava pyrstötähdensydän, jonka jäljessä viistää pitkä pyrstö. Tavalliset vierailukeskustelut tuntuivat hänestä piankin mauttomilta. Hän uhkasi vanhimpienkin henkilöiden rauhaa pelipöydän ääressä, mutta jokaisen vielä vähänkin liikkuvaisen — ja ketäpä ei hänen viehättävä tungettelevaisuutensa olisi saanut liikkeelle? — täytyi lähteä mukaan, ellei tanssimaan, niin ainakin vilkkaaseen pantti-, rangaistus- ja kiusantekoleikkiin. Ja vaikka tuo kaikki, samoinkuin myöhemmin tapahtuva panttien lunastaminen, tähtäsi häneen itseensä, ei toisaalta kukaan, varsinkaan ei kukaan mies, olipa hän mitä lajia tahansa, jäänyt aivan osattomaksi, onnistuipa hänen voittaa kerrassaan eräiden huomattavien vanhahkojen henkilöiden suosio utelemalla tietoonsa heidän niihin aikoihin sattuvat syntymäpäivänsä ja niitä erikoisesti viettämällä. Hänellä oli sitäpaitsi aivan erikoinen taito käyttäytyä niin, että jokainen luuli hänen kaikille jakautuvan suosionsa tulevan erikoisesti itsensä osaksi. Ilmenipä tämä heikkous kaikkein huomattavimmin seuran vanhimmassa miespuolisessa jäsenessä.
Jos hänen suunnitelmansa näytti olevan valloittaa miehet, jotka jotakin merkitsivät, joilla oli virka-arvo, mainetta, kunniaa tai jotakin muuta merkittävää, saattaa häpeään viisaus ja maltillisuus ja hankkia rajulle, omituiselle olemuksellensa arvelevaistenkin suosio, ei nuoriso silti joutunut vahinkoon: jokaisella oli oma osansa, oma päivänsä ja hetkensä, jona Luciana osasi viehättää ja vangita. Niinpä hän oli piankin iskenyt silmänsä arkkitehtiin, joka kuitenkin katseli varsin vilpittömästi pitkien tummien kiharainsa alta, seisoi suorana ja rauhallisena loitommalla, vastasi kaikkiin kysymyksiin lyhyesti ja älykkäästi, mutta ei näyttänyt haluavan ryhtyä sen enempiin tekemisiin, joten Luciana vihdoin puolittain hermostuneena, puolittain viekkaana päätti tehdä hänestä päivän sankarin ja siten liittää hänetkin ihailijoittensa sarjaan.
Luciana ei ollut suotta tuonut mukanansa paljon tavaraa. Paljon oli saapunut perille vielä hänen tultuansakin. Hän oli pitänyt huolta siitä, että voi vaihtaa pukuja mielin määrin. Jos häntä huvitti muuttaa vaatteita kolme-neljä kertaa päivässä vaihdellen siten aamun ja yön välimaalla tavallisia seurustelupukuja, niin ilmestyi hän sitäpaitsi kerran varsinaisessa naamiaispuvussa, talonpoikais- tai kalastajatyttönä, keijukaisena tai kukkasmyyjättärenä. Vaivautuipa hän pukeutumaan vanhaksi vaimoksikin saadakseen nuoret kasvonsa näyttämään sitä raikkaammilta, ja hänen onnistui tosiaankin sekoittaa todellinen ja kuviteltu siinä määrin, että toiset saattoivat luulla olevansa vedenneidon sukulaisia.
Pääasiallisesti hän kuitenkin käytti näitä valepukuja pantomiimisiin asenteihin ja tansseihin, joissa hän taitavasti esitti erilaisia luonneosia. Eräs hänen seurueeseensa kuuluva herrasmies oli harjoittautunut säestelemään hänen eleitänsä; lyhyen sopimuksen nojalla asia lähti aina hyvin sujumaan.
Eräänä päivänä, vilkkaitten tanssiaisten väliajalla, kun Lucianaa hänen oman salaisen toimenpiteensä mukaisesti kehoitettiin muka valmistautumatta esittämään jotakin sentapaista, hän näytti hämmästyneeltä ja antoi vastoin tavallisuutta pyytää kauan. Hän näytti epäröivän, luopui valintaoikeudestansa, pyysi improvisaattorin tapaan jotakin aihetta, kunnes tuo klaveeria soittava apumies, jonka kanssa hän lienee asiasta ennakolta sopinut, istuutui flyygelin ääreen, alkoi soittaa surumarssia ja kehoitti häntä esittämään Artemisia-tutkielman, jonka hän oli oivallisesti harjoitellut. Luciana suostui pyyntöön, poistui ja ilmestyi pian, surumarssin hellänmurheellisten sävelten soidessa, kuninkaallisen lesken hahmossa, hitain askelin, tuhkauurnaa kantaen. Hänen jäljessään kannettiin isoa mustaa taulua ja kultaiseen piirtimeen kiinnitettyä, kärkeväksi vuoltua liitukappaletta. Eräs hänen ihailijoistansa ja ajutanteistansa, jonka korvaan hän jotakin kuiskasi, astui kohta arkkitehdin luo kehoittaakseen, jopa tavallaan pakottaaksensakin häntä rakentajana piirtämään Mausoloksen hautaa, joten hänen ei suinkaan ollut toimittava pelkkänä statistina, vaan otettava vakaasti osaa näyttelemiseen. Vaikka näyttikin siltä, kuin arkkitehti olisi joutunut hämilleen — hän näet muodosti mustassa, tiukassa, muodinmukaisessa asussansa omituisen vastakohdan kaikille harsoille, ripsuille, lasihelmille, tupsuille ja kruunuille — malttoi hän kuitenkin kohta mielensä. Sitä omituisempi oli seuraava näytelmä: arkkitehti asettui ison taulun ääreen, jota pitelemässä oli pari paasia, ja piirsi harkiten ja huolellisesti hautakammion, joka tosin olisi soveltunut pikemmin longobardien kuin kaarialaisten kuninkaalle, mutta teki sen niin kaunissuhtaisen, sommittelultansa vakavan ja koristeiltansa henkevän, että se syntyessään herätti iloa ja valmistuttuaan ihailua.
Arkkitehti, joka kiinnitti koko tarkkaavaisuutensa käsilläolevaan tehtävään, oli koko tuona aikana tuskin ollenkaan kääntynyt kuningattaren puoleen. Kun hän vihdoin kumarsi ja antoi ymmärtää, että otaksui nyt suorittaneensa annetun tehtävän, ojensi Luciana häntä kohti vielä uurnaa ilmaisten haluavansa sen kuvatuksi hautakammion huipulle. Arkkitehti teki sen, joskin vastahakoisesti, koska se ei kunnolla sopinut hänen muuhun suunnitelmaansa. Luciana puolestaan vapautui kärsimättömyydestänsä; hänen aikomuksensa näet ei suinkaan ollut vaatia häneltä tunnontarkkaa piirustusta. Hänen tarkoitukseensa ja toiveisiinsa olisi kaiketi paremminkin soveltunut, jos arkkitehti olisi vain muutamin harvoin vedoin kevyesti luonnostellut jotakin hautakammion tapaista ja seurustellut muun ajan hänen kanssansa. Arkkitehdin menettely sai hänet niinmuodoin mitä suurimman neuvottomuuden valtoihin, sillä vaikka hän yrittikin mahdollisimman vaihtelevasti ilmaista tuskaansa, toimenpiteitänsä ja toivomuksiansa sekä mieltymystänsä vähitellen syntyvään rakennukseen, vieläpä muutaman kerran melkein väkivalloin käänsi arkkitehdin puoleensa, jotta heidän esiintymisensä vaikuttaisi jossakin määrin yhtenäiseltä, osoittautui hänen näyttelijäkumppaninsa kuitenkin liian jäykäksi, hänen täytyi liian usein turvautua uurnaan, painaa sitä poveansa vasten ja luoda katseensa taivaaseen; muistuttipa hän vihdoin, sellaisten tilanteiden pakostakin yhä korostuessa, pikemmin Efesoksen leskeä kuin Kaarian kuningatarta. Näytelmä venyi niinmuodoin pitkäksi; säestäjä, jonka kärsivällisyys yleensä oli aivan riittävä, ei enää tietänyt, mihin sävyyn hänen oli jatkettava. Hän kiitti Luojaansa, kun näki uurnan pyramidin huipulla, ja johtui tahtomattansa hupaisiin säveliin kuningattaren tahtoessa ilmaista rakentajalle kiitollisuuttansa. Kuvaelman varsinainen luonne tosin siten häiriytyi, mutta seuran mieliala kävi erittäin hilpeäksi, ja kaikki riensivät osoittamaan ihailuansa, Lucianalle hänen erinomaisen ilmehikkäästä esiintymisestänsä ja arkkitehdille hänen taiteellisesta ja sirosta piirroksestansa.
Varsinkin sulhanen keskusteli arkkitehdin kanssa. Pahoittelen kovin, sanoi hän, että piirroksenne on niin häviävä. Sallinette minun ainakin ottaa sen huoneeseeni ja keskustella sen johdosta kanssanne. — Jos asia teitä huvittaa, virkkoi arkkitehti, niin voin esittää teille huolellisesti suoritettuja sellaisten rakennusten ja muistomerkkien piirustuksia, joista tämä on vain satunnainen nopeasti kyhätty luonnos.
Lähellä seisova Ottilia astui heidän luoksensa. Toivottavasti näytätte herra paronille tilaisuuden sattuessa kokoelmanne, sanoi hän arkkitehdille, hän harrastaa taidetta ja muinaistutkimusta, ja minä toivon, että opitte lähemmin toisenne tuntemaan.
Luciana liiteli heidän luoksensa ja tiedusteli, mikä oli puheenaiheena.
Eräs tämän herran hallussa oleva taidekokoelma, jonka hän tilaisuuden tullen aikoo näyttää meille, vastasi paroni.