Tuokoon hän sen heti! huudahti Luciana. Tuottehan sen heti, eikö totta? lisäsi hän mairitellen ja tarttui ystävällisesti hänen molempiin käsiinsä.
Nyt ei liene sovelias hetki, vastasi arkkitehti.
Mitä! huudahti Luciana käskevästi. Ettekö tahdo totella kuningattarenne käskyä? — Sitten hän alkoi pyytää kiusoitellen.
Älkää olko itsepäinen, virkkoi Ottilia puoliääneen.
Arkkitehti poistui suoritettuaan kumarruksen, joka ei luvannut eikä kieltänyt.
Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun Luciana jo juoksi ympäri huonetta vainukoiran keralla. Voi, kuinka olenkaan onneton! huudahti hän, sattumalta äitiinsä törmätessään. Minä en ottanut apinaani mukaani; minua neuvottiin jättämään se tekemättä, mutta itse asiassa on vain palvelijaini mukavuudenhalu riistänyt minulta sen ilon. Mutta minäpä lähetän jonkun hänet hakemaan. Kunhan saisin nähdä edes hänen kuvansa, olisin jo tyytyväinen. Minä maalautan ihan varmasti hänen kuvansa, ja hänen ei pidä poistua minun viereltäni.
Kenties voin sinua lohduttaa, virkkoi Charlotta, kun käsken tuoda sinulle kirjastosta kokonaisen nidoksen mitä ihmeellisimpiä apinainkuvia.
Luciana huudahti ilosta, ja isokokoinen kirja tuotiin. Noiden ihmistenkaltaisten ja taiteilijan vielä inhimillistämien inhoittavien olentojen näkeminen sai Lucianan haltioihinsa. Erikoisen onnelliseksi hän tunsi itsensä havaitessaan jokaisen noista elukoista jonkun tutun henkilön näköiseksi.
Eikö tuo ole aivan kuin setä? huudahti hän säälimättä. Eräs oli kuin korukauppias M-, toinen kuin pastori S-, ja kolmas ilmetty se ja se. Itse asiassa, arveli hän, ovat apinat oikeita keikareita, ja käsittämätöntä on, miksi heidät suljetaan pois parhaasta seurapiiristä.
Luciana sanoi tuon kaikkein parhaassa seurapiirissä, mutta kukaan ei siitä pahastunut. Oli totuttu antamaan niin paljon anteeksi hänen viehättävyydellensä, että lopulta suvaittiin hänen pahimpia säädyttömyyksiänsäkin.