Sillävälin Ottilia keskusteli sulhasen kanssa. Hän toivoi arkkitehdin palaavan ja vapauttavan seuran tästä apinamaisuudesta näyttämällä vakavampia ja aistikkaampia kokoelmiansa. Otaksuen niin tapahtuvan oli hän jutellut asiasta paronin kanssa ja huomauttanut hänelle useita seikkoja. Mutta arkkitehtia ei kuulunut, ja kun hän sitten vihdoin palasi, niin hän hävisi seuraan tuomatta mitään mukanansa ja ikäänkuin ei olisi ollut mistään puhettakaan. Ottilia oli hetkisen — kuinka sanoisikaan? — harmistunut, pahoillansa, hämmästynyt; hän oli häntä kauniisti pyytänyt, olisi suonut hupaisen ja mielenmukaisen hetken sulhaselle, joka tosin rajattomasti rakasti Lucianaa, mutta näytti sentään kärsivän hänen käyttäytymisestänsä.
Apinain täytyi väistyä pienen aterian tieltä. Seuraleikit, vieläpä tanssitkin ja vihdoin iloton istuminen ja häipyneen huvin tavoittelu kesti tällä kertaa, kuten tavallisestikin, kauas sivu puolenyön. Luciana näet oli jo tottunut aamuisin pysyttelemään vuoteessaan ja iltaisin vuoteesta poissa.
Näihin aikoihin on Ottilian päiväkirjaan merkitty harvemmin tapahtumia ja sitävastoin useammin elämää koskevia ja elämästä johdettuja ydin- ja mietelauselmia. Koska useimmat niistä kumminkaan eivät voi olla hänen oman harkintansa tuloksia, on todennäköistä, että hänelle on jätetty käytettäväksi jokin vihko, josta hän on jäljentänyt miellyttäviä kohtia. Moni hänen itse keksimänsä, sävyltänsä hartaampi miete lienee punaisen langan nojalla tunnettavissa.
Ottilian päiväkirjasta.
"Me silmäilemme mielellämme tulevaisuuteen, koska haluamme hiljaisten toivelmiemme avulla kääntää hyväksemme sen häilyvän epämääräisyyden."
"Suuressa seurassa johdumme helposti ajattelemaan, että sattuman, joka tuo toistensa seuraan niin paljon ihmisiä, pitäisi kuljettaa luo meidän ystävämmekin."
"Elipä kuinka eristettynä tahansa, ennenkuin huomaakaan, on jo velallinen tai saarnamies."
"Jos kohtaamme jonkun meille kiitollisuudenvelassa olevan henkilön, niin asia johtuu kohta mieleemme. Kuinka usein voimmekaan tavata jonkun, jolle itse olemme kiitollisuudenvelassa, sitä ollenkaan ajattelematta."
"Ajatustensa ilmaiseminen on luontoa; ilmaistun omaksuminen sellaisena kuin se annetaan, on sivistystä."
"Kukaan ei puhuisi seuroissa paljoa, jos olisi tietoinen siitä, kuinka usein itse ymmärtää väärin toisia."