Mikään ei kuitenkaan lisännyt hänen mainettansa siinä määrässä kuin hänen silmiinpistävän hyvä ja muuttumaton käytöksensä erästä nuorta miestä kohtaan, joka karttoi seuraelämää, koska hän, muuten kaunis ja hyvärakenteinen, oli taistelussa menettänyt oikean kätensä. Vaikka tämä silpoutuminen oli hänelle kunniaksi, aiheutti se hänessä kuitenkin sellaista masennusta, hänestä tuntui niin harmilliselta tutustuttaa jokainen uusi tuttava tähän onnettomuuteenkin, että hän mieluummin piiloutui, antautui lukuihin ja muihin opintoihin eikä kerta kaikkiansa tahtonut olla missään tekemisissä seurapiirien kanssa.
Luciana sai nuoren miehen tietoonsa. Hänen täytyi mukaan, ensin pieniin seuroihin, sitten suurempiin, vihdoin kaikkein suurimpiinkin. Luciana kohteli häntä viehättävämmin kuin ketään muuta ja osasi varsinkin tungettelevalla avuliaisuudellansa tehdä hänelle hänen puutoksensa arvokkaaksi. Hän näet koki sitä kaikin tavoin korvata: pöydässä piti nuoren miehen istua hänen vieressään, hän leikkasi hänen eteensä, joten hänen tarvitsi käytellä vain haarukkaa. Jos vanhemmat ja ylhäisemmät anastivat hänen kumppaninsa, ulotti hän tarkkaavaisuutensa yli koko pöydän, ja joutuisasti liikkuvien palvelijain täytyi korvata mitä etäisyys uhkasi häneltä ryöstää. Vihdoin Luciana kehoitti häntä kirjoittamaan vasemmalla kädellä; nuoren miehen piti osoittaa kaikki kokeensa hänelle, joten he, lähellä tai kaukana ollen, aina olivat tekemisissä toistensa kanssa. Nuori mies ei tietänyt, kuinka hänen oli käynyt, mutta tästä hetkestä alkoi hänelle tosiaankin uusi elämä.
Voisi kenties ajatella sellaisen käytöksen olleen sulhaselle epämieluisen, mutta asian laita olikin aivan toisin. Hän luki sellaisen vaivannäön morsiamensa erinomaiseksi ansioksi ja oli sitäkin levollisempi, kun tunsi hänen miltei liioitellut omituisuutensa, tiesi, kuinka hän osasi torjua luotansa kaikki, mikä näytti vähänkään kietovalta. Hän tahtoi käsitellä jokaista mielin määrin, kaikki olivat vaarassa joutua hänen vallattomuutensa ja kiusoittelunsa esineiksi, mutta kenelläkään ei ollut lupa rohjeta puolestansa tehdä samoin hänelle, kukaan ei saanut häneen koskea miten halusi, kukaan ei saanut vähimmässäkään määrässä vastata hänen vapaaseen käyttäytymiseensä. Niin hän piti toiset mitä ankarimmin säädyllisyyden rajoissa, joiden yli näytti itse joka hetki astuvan.
Olisi yleensä voinut otaksua hänen johtoaatteenansa olevan antautua yhtä suuressa määrässä kiitoksen kuin moitteen, kiintymyksen kuin vastenmielisyyden esineeksi. Jos hän näet yrittikin kaikin tavoin voittaa ihmisiä puolellensa, menetti hän toisaalta yleensä heidän suosionsa purevalla, ketään säästämättömällä kielellänsä. Niinpä oli aivan tavallista, että hän, palattuansa vierailulta naapurien luota tai käytyänsä koko seurueinensa linnoissa ja kartanoissa, missä hänet oli otettu ystävällisesti vastaan, mitä hillittömimmin ilmaisi taipuvansa käsittelemään kaikkia inhimillisiä olosuhteita ainoastaan naurettavalta puolelta. Milloin oli kysymyksessä kolme veljestä, jotka oli vanhuus tavoittanut heidän yhä kursastellessa, kuka astuisi ensimmäisenä avioliiton portista, milloin pieni nuori vaimo, jolla oli iso vanha mies, milloin taas pieni vikkelä mies ja kömpelö jättiläisnainen. Toisessa talossa kompastui joka askelella tenavaan, toinen ei hänen mielestänsä tahtonut täyttyä suurimmastakaan seurasta, kun ei ollut läsnä lapsia. Vanhain aviopuolisoiden piti antaa nopeasti haudata itsensä, jotta taas kerran joku talossa voisi nauraa, koska heille ei ollut suotu hätäperillisiä. Nuorten aviopuolisoiden piti lähteä matkoille, koska taloudenhoito ei heitä ollenkaan pukenut. Samoinkuin henkilöihin suhtautui hän esineihin, rakennuksiin kuten talous- ja pöytäkalustoihinkin. Varsinkin kaikki seinäkoristukset ärsyttivät häntä pilapuheisiin. Vanhimmasta kuvikkaasta seinämatosta uusimpaan paperitapettiin, kunnianarvoisimmasta perhekuvasta kevytmielisimpään uuteen vaskipiirrokseen asti täytyi kaiken joutua kärsimään; hänen ivalliset huomautuksensa ikäänkuin pureksivat kaikkea, niin että sopi ihmetellä, kuinka viiden peninkulman kehässä vielä oli jotakin olemassa.
Tähän kielteiseen harrastukseen kenties ei sisältynyt varsinaista ilkeyttä, itsekäs vallattomuus lienee yleensä ollut häntä siihen yllyttämässä, mutta hänen suhteessaan Ottiliaan oli syntynyt todellista katkeruutta. Luciana suhtautui halveksivasti kelpo tytön rauhalliseen ja lakkaamattomaan, kaikkien havaitsemaan ja kiittämään toimintaan, ja kun tuli puheeksi, kuinka ahkerasti Ottilia piti huolta puutarhoista ja kasvihuoneista, ilkkui hän koko asiaa näyttäen talvisajasta huolimatta kummastelevan, ettei ollut nähtävissä kukkia eikä hedelmiä, käskipä vielä siitä lähtien tuomaan ja tuhlaamaan huoneitten ja pöytien alinomaiseksi kaunisteeksi niin paljon vihantaa, niin paljon oksia ja mitä versovaa suinkin oli olemassa, että Ottilia ja puutarhuri suureksi mielipahaksensa näkivät tulevan vuoden ja kenties pitempienkin aikojen toiveiden tuhoutuvan.
Yhtä vähän hän salli Ottilian toimia rauhassa kotoisissa askareissa, jotka häntä miellyttivät. Ottilian piti lähteä mukaan huvi- ja rekiretkille, hänen oli lähdettävä naapuristossa pidettäviin tanssiaisiin, hän ei saanut pelätä pyryä, ei pakkasta eikä rajuja yöllisiä myrskyjä, koska monet muutkaan eivät niihin kuolleet. Hento tyttö kärsi siitä melkoisesti, ja Lucianalle ei koitunut mitään voittoa, sillä vaikka Ottilia kävikin varsin yksinkertaisesti puettuna, hän kuitenkin oli kaunein tai ainakin näytti miesten mielestä kauneimmalta. Vieno viehätys keräsi kaikki miehet hänen ympärillensä, olipa hän suurissa huoneissa ensimmäisellä tai viimeisellä sijalla; keskustelipa Lucianan sulhanenkin usein hänen kanssansa, sitäkin enemmän, kun hän eräässä suunnittelemassaan asiassa pyysi Ottilialta neuvoa ja myötävaikutusta.
Hän oli tullut lähemmin tuntemaan arkkitehdin, keskustellut hänen taidekokoelmansa johdosta hänen kanssaan erinäisistä historiallisista aiheista ja oppinut, varsinkin kappelia tarkastellessaan, pitämään arvossa hänen kykyjänsä. Paroni oli nuori, rikas; hän kokoili, hän aikoi rakennuttaa; hänen harrastelunsa oli eloisaa, hänen tietonsa heikot; hän uskoi löytäneensä arkkitehdista miehensä, jonka keralla voisi saavuttaa useitakin tarkoitusperiä yht'aikaa. Hän oli puhunut tästä aikeesta morsiamellensa, joka häntä senvuoksi kiitti ollen ehdotukseen erittäin tyytyväinen, kenties sentään pikemmin siitä syystä, että saisi riistetyksi nuoren miehen Ottilialta — hän näet oli ollut havaitsevinaan ensinmainitussa kiintymyksen tapaista — kuin aikoen käyttää hänen kykyjänsä omiin tarkoituksiinsa. Vaikka näet arkkitehti olikin esiintynyt sangen toimeliaana hänen valmistelematta järjestämissänsä juhlissa ja ollut erinäisissä tilaisuuksissa monella muotoa avullisena, Luciana kuitenkin uskoi yhä ymmärtävänsä asiat paremmin, ja koska hänen keksintönsä olivat yleensä aivan tavallisia, riitti niiden suorittamiseen kätevän kamaripalvelijan taito yhtä hyvin kuin kaikkein etevimmän taiteilijan. Korkeammalle alttaria, jolla uhrattiin, ja seppelöimistä, olipa sen esineenä kipsikuvan tai elävän ihmisen pää, hänen mielikuvituksensa ei päässyt kohoamaan, kun hän ajatteli valmistaa kohteliaisuudenosoituksen jollekulle henkilölle hänen syntymä- ja kunnianpäiväkseen. Sulhasen kysellessä arkkitehdin suhdetta talonväkeen Ottilia voi antaa mitä parhaita tietoja. Hän tiesi Charlottan jo aikaisemmin haeskelleen hänelle paikkaa. Ellei vierasseurue olisi saapunut, olisi nuori mies poistunut talosta kohta kappelin valmistuttua, koska kaikkien rakennustöiden piti keskeytyä talven ajaksi, ja senvuoksi oli erittäin suotavaa, jos jokin uusi suosija voi jälleen käyttää hyödyksensä tätä kyvykästä taiteilijaa.
Ottilian persoonallinen suhde arkkitehtiin oli aivan puhdas ja vilpitön. Miellyttävänä ja toimeliaana oli nuori mies läsnäolollansa ilahduttanut häntä ikäänkuin vanhempi veli. Neidon tunteet pysyivät veriheimolaisuuden rauhallisessa ja intohimottomassa pintakerrostumassa, sillä hänen sydämessänsä ei ollut enää sijaa: sen täytti ahdinkoon asti Eduardiin kohdistuva rakkaus, ja yksin jumaluus, joka läpäisee kaiken, voi hänen ohellansa omistaa tämän sydämen.
Mutta mitä enemmän talvi syveni, mitä koleampi oli sää, mitä vaikeammin kuljettavat olivat tiet, sitä viehättävämmältä tuntui viettää lyheneviä päiviä hyvässä seurassa. Lyhyiden luodeaikojen jälkeen kuohui vieraiden tulva tavan takaa yli talon. Tuli upseereita etäisistä linnueista, sivistyneitä, joilla oli siellä oleskelustansa suurta hyötyä, ja muokkaamattomampia, jotka kävivät seurapiirille hankaliksi. Siviilisäädystäkään ei ollut puutetta, ja eräänä päivänä saapuivat yhdessä kreivi ja paronitar ihan odottamatta.
Heidän läsnäolonsa se vasta näytti kehittelevän todellista hovielämää. Hienot säätyläismiehet ympäröivät kreiviä, ja naiset sallivat oikeutta tapahtuvan paronittarelle. Ei ihmetelty kovinkaan kauan, miten he molemmat nyt esiintyivät yhdessä ja hilpeinä, sillä saatiin kuulla kreivin puolison kuolleen ja uuden avioliiton tulevan solmittavaksi niin pian kuin säädyllisyys sen vain sallisi. Ottilia muisti heidän ensimmäisen käyntinsä ja jokaisen avioliitosta ja sen purkautumisesta, yhteenliittymisestä ja eroamisesta, toivosta, odotuksesta, kaipauksesta ja kieltäymyksestä lausutun sanan. Molemmat henkilöt, joilla ei silloin vielä ollut mitään toiveita, seisoivat nyt hänen edessänsä, toivomansa onnen lähimmässä läheisyydessä. Ottilia ei voinut olla haikeasti huokaamatta.