Saatuansa kuulla kreivin harrastavan musiikkia Luciana kohta piti huolta konsertin toimeenpanosta. Hän tahtoi itse esittää lauluja kitarrin säestyksellä. Niin tapahtuikin. Hän käsitteli soitinta verrattain taitavasti ja hänen äänensä oli miellyttävä, mutta sanoista kuuli ja ymmärsi niin vähän kuin yleensäkin saksalaisen kaunottaren kitarrilauluista. Jokainen kuitenkin vakuutti hänen laulaneen erittäin ilmehikkäästi, ja hän voi olla tyytyväinen äänekkäisiin suosionosoituksiin. Eräs omituinen onnettomuus tässä tilaisuudessa sentään sattui. Seurassa oli eräs runoilija, jonka hän tahtoi erikoisesti saattaa kiitolliseksi, koska toivoi saavansa häneltä joitakin lauluja omistuksineen. Senvuoksi hän oli tänä iltana esittänyt enimmälti hänen laulujansa. Runoilija oli, kuten kaikki muutkin, hänelle kohtelias, mutta hän oli odottanut jotakin enempää. Hän viittaili joitakin kertoja asiaan, mutta ei saanut kuulla mitään, kunnes vihdoin lähetti erään hovilaisistansa hänen luoksensa tiedustelemaan, eikö hän ollut ihastunut kuullessaan oivallisia runojansa niin etevästi laulettavan.
Minun runojani? kysyi puhuteltu hämmästyneenä. Anteeksi, hyvä herra, lisäsi hän sitten, minä kuulin vain vokaaleja enkä niitäkään kaikkia. Joka tapauksessa on velvollisuuteni kiittää niin rakastettavasta aikomuksesta.
Hovilainen vaikeni ja salasi asian. Toinen koki päästä asiasta lausumalla muutamia kilahtavia kohteliaisuuksia. Luciana ilmaisi sangen selvästi haluavansa saada joitakin erikoisesti häntä varten sepitettyjä säkeitä. Ellei olisi ollut liian epäkohteliasta, olisi hän voinut ojentaa anojalle aakkoset, joista sopi itse kuvitella itsellensä millainen ylistysruno tahansa johonkin olemassaolevaan sävelmään. Tapahtuma johti kuitenkin loukkautumiseen. Vähän ajan kuluttua hän sai kuulla, että runoilija oli vielä samana iltana sepittänyt erääseen Ottilian mielisävelmään mitä sievimmät säkeet, jotka olivat enemmän kuin kohteliaat.
Luciana, joka hänenlaistensa henkilöiden tavalla tahtoi sekoittaa toisiinsa edulliset ja vahingolliset asiat, tahtoi nyt koetella onneansa lausujana. Hänen muistinsa oli hyvä, mutta esitys, vilpittömästi puhuen, hengetöntä ja kiivasta olematta tunnekylläistä. Hän lausui balladeja, kertomuksia ja mitä muuta lausunta-ohjelmiin tavallisesti kuuluu. Hän oli omaksunut ikävän tavan säestellä esittämäänsä elein, joten se, mikä oikeastaan on eepillistä ja lyyrillistä, epämiellyttävällä tavalla sekaantui draamallisuuteen, siihen elimellisesti liittymättä.
Kreivi, älykäs mies, joka varsin pian oppi tuntemaan seuran, sen kiintymykset, intohimot ja huvitukset, sai Lucianan, onneksi tai onnettomuudeksi, ryhtymään erääseen esityslajiin, joka erittäin hyvin sopi hänen olemukseensa.
Minä näen täällä, virkkoi kreivi, niin paljon kaunisrakenteisia henkilöitä, jotka epäilemättä osaavat jäljitellä maalauksellisia liikkeitä ja asentoja. Eivätkö he liene vielä yrittäneet esittää tunnettuja maalauksia? Jos sellainen mukaelma vaatiikin vaivalloista järjestelyä, aiheuttaa se toisaalta uskomatonta viehätystäkin.
Luciana havaitsi kohta olevansa tässä aivan omalla alallansa. Hänen kaunis vartalonsa, täyteläiset muotonsa, säännölliset ja siitä huolimatta huomattavat kasvonsa, hänen vaaleanruskeat hiuspalmikkonsa ja sorea kaulansa, kaikki tuo oli jo sinänsä kuin maalausta varten luotu. Jos hän vielä olisi tietänyt, kuinka paljoa kauniimmalta hän näytti liikkumatta seistessään kuin liikkuessaan, kun näet viimeksimainitussa tapauksessa sattui monesti ilmenemään jotakin häiritsevää, epäsiroa, niin hän olisi antautunut vieläkin innokkaammin tätä luonnollista kuvaamataidetta harjoittamaan.
Nyt etsittiin kuuluisain maalausten vaskipiirrosjäljennöksiä; ensiksi valittiin van Dyckin Belisarius. Erään kookkaan ja hyvärakenteisen ikämiehen piti esittää istuvaa sokeata sotapäällikköä ja arkkitehdin hänen edessänsä osaaottavaisen murheellisena seisovaa soturia, jonka näköinen hän tosiaan jossakin määrin oli. Luciana oli, puolittain vaatimattomasti, valinnut esitettäväksensä taustalla olevan nuoren naisen, joka laskee kukkarosta kämmenelle runsaita almuja, vanhan eukon näyttäessä häntä varoittelevan ja huomauttavan hänen tekevän liikoja. Eräs toinen todella almuja ojentava naishenkilö ei hänkään ollut unohtunut.
Näiden ja muiden kuvien sommittelussa askarreltiin erittäin vakavasti. Kreivi antoi arkkitehdille eräitä järjestelyä koskevia ohjeita, ja viimeksimainittu rakensi kohta näyttämön pitäen huolta tarpeellisesta valaistuksesta. Oli jo syvennytty puuhaan sangen pitkälle, kun vasta havaittiin, että sellainen yritys vaati melkoisia kustannuksia ja että maaseudulla talvisaikaan puuttui moniakin tarpeita. Jottei asia mitenkään tyrehtyisi, antoi Luciana leikkoa rikki melkein koko vaatevarastonsa toimittaakseen kaikki ne puvut, jotka taiteilijat tosin varsin mielivaltaisesti olivat hankittaviksi määränneet.
Ilta tuli, kuvaelma esitettiin suuren seuran nähden ja saavutti yleistä suosiota. Vaikuttava musiikki jännitti odotusta. Ensimmäisenä kuvaelmana oli mainittu Belisarius. Osien esittäjät olivat niin sopivat, värit niin onnellisesti jaetut, valaistus niin taiteellinen, että tosiaankin luuli joutuneensa toisiin maailmoihin; todellisuuden läsnäolevaisuus pelkän näköilmiön asemesta vain sai aikaan jonkinlaista arkuuden tuntoa.