KUUDES LUKU.
Se suuri levottomuus, joka Charlottalle tästä vierailusta koitui, tuli hyvitetyksi sikäli, että hän oppi täydellisesti tuntemaan tyttärensä. Tällöin oli hänelle suureksi avuksi hänen maailmantuntemuksensa. Sellainen omituinen luonne ei sattunut ensimmäistä kertaa hänen tiellensä, joskaan hän ei vielä koskaan ollut sitä tavannut näin pitkälle kehittyneessä muodossa. Kokemus oli kuitenkin hänelle opettanut, että sellaiset henkilöt elämän, monenlaisten tapahtumien, kotoisten olosuhteiden kasvattamina voivat saavuttaa erittäin miellyttävän kypsyyden itsekkyyden vähentyessä ja hajanaisen toiminnan omaksuessa varman suunnan. Charlotta tyytyi äitinä ilmiöön, joka saattoi olla toisille epämieluinen, koska on varsin soveliasta, että vanhemmat yhä toivovat, vieraiden vain halutessa nauttia tai ainakin välttää rasitusta.
Tyttären lähdön jälkeen Charlottaa kuitenkin kohtasi omituinen ja odottamaton ikävyys: Luciana näet oli jättänyt jälkeensä huonot maininnat, ei niinkään käytöksensä moitittavuuden vuoksi kuin sen nojalla, mitä siinä olisi voinut pitää kiitettävänä. Luciana näytti omaksuneen periaatteeksensa olla iloinen iloitsevaisten ja murheellinen murheellisten keralla, vieläpä — ristiriidan henkeä oikein harjoittaaksensa — tehdä toisinaan iloiset alakuloisiksi ja murheelliset hilpeiksi. Kaikissa perheissä, joissa kävi, hän tiedusteli sairaita ja heikkoja, jotka eivät kyenneet ottamaan osaa seuraelämään. Hän kävi heitä tervehtimässä heidän huoneissansa, esiintyi lääkärinä ja pakotti kaikkia ottamaan alinomaa mukanansa kuljettamastaan matka-apteekista voimallisia lääkkeitä. Kuten arvata saattaa, tepsi parannuskeino tai oli tepsimättä, kuinka kulloinkin sattui.
Tätä hyväntekeväisyyden lajia harjoittaessaan hän oli kerrassaan säälimätön eikä sietänyt minkäänlaista vastustusta, koska oli varmasti vakuutettu siitä, että toimi mitä parhaiten. Mutta eräs hänen kokeensa epäonnistui psyykilliseltä puoleltansa, ja se juuri aiheutti Charlottalle paljon vaivaa, koska siitä oli seurauksia ja se tuli yleiseksi puheenaiheeksi. Hän kuuli asiasta vasta Lucianan lähdettyä; Ottilian, joka oli ollut retkellä mukana, täytyi tehdä hänelle siitä yksityiskohtaisesti tiliä.
Erään arvossapidetyn perheen tytär oli onnettomuudeksensa aiheuttanut nuoremman sisarensa kuoleman eikä ollut päässyt sen koommin entisellensä rauhoittumaan. Hän eleli huoneessansa askarrellen omissa hiljaisissa puuhissaan ja sieti omaistensakin näkemistä vain heidän tullessaan yksitellen; useampien koolla ollessa hän kohta epäili, että henkilöt pohtivat keskenänsä hänen tilaansa. Kunkin yksityisen kanssa hän saattoi jutella järkevästi tuntikausia.
Luciana oli saanut asian tietoonsa ja oli kaikessa hiljaisuudessa päättänyt talossa käydessään tehdä tavallansa ihmeen ja palauttaa nuoren naisen seuraelämään. Hän menetteli tällöin tavallista varovaisemmin, osasi päästä puhuttelemaan sairasmielistä kahden kesken ja, mikäli voitiin huomata, saavuttaa soitannon avulla hänen luottamuksensa. Mutta lopulta hän erehtyi: koska näet tahtoi herättää huomiota, hän toi kauniin kalpean neidon, jonka otaksui riittävästi valmistelleensa, yht'äkkiä eräänä iltana kirjavaan, loistavaan seuraan. Kenties olisi tämäkin vielä onnistunut, ellei seura itse, uteliaisuudesta ja arkuudesta, olisi käyttäytynyt taitamattomasti, kokoontunut sairaan ympärille, vetäytynyt jälleen loitommalle, hämmentänyt ja kiihdyttänyt häntä kuiskuttelemalla keskenänsä. Herkkätuntoinen neito ei tuota sietänyt. Hän pakeni pois kauheasti huutaen, ikäänkuin olisi säikähtänyt jotakin huoneeseen tunkevaa hirviötä. Pelästyneenä seura hajaantui eri tahoille. Ottilia oli niiden joukossa, jotka saattelivat tainnoksiin vaipuneen neidon hänen huoneeseensa.
Sill'aikaa oli Luciana pitänyt tapansa mukaan ankaran nuhdesaarnan ollenkaan ajattelematta, että oli itse yksin syyllinen, ja sallimatta tämän enempää kuin minkään muunkaan epäonnistumisen pidättää itseänsä jatkamasta toimenpiteitänsä.
Sairaan tila oli siitä lähtien käynyt arveluttavaksi, olipa tauti äitynyt siinä määrin, etteivät vanhemmat voineet pitää lapsi raukkaa kotona, vaan jättivät hänet julkiseen laitokseen hoidettavaksi. Charlottalla ei ollut muuta neuvoa kuin koettaa jossakin määrin lievittää tyttärensä aiheuttamaa murhetta käyttäytymällä erikoisen hienotunteisesti perhettä kohtaan. Ottiliaan asia oli vaikuttanut syvästi; hän sääli tyttö parkaa sitä enemmän, kun oli vakuutettu siitä, kuten hän Charlottallekin myönsi, että sairas olisi ollut johdonmukaisella hoidolla varmaan parannettavissa.
Koska yleensä keskustellaan mieluummin menneistä ikävistä kuin ilahduttavista asioista, tuli puheeksi, myöskin eräs pieni väärinkäsitys, joka oli saanut Ottilian ymmälle, arkkitehtiin nähden, kun näet viimeksimainittu ei tuona iltana tahtonut näyttää kokoelmaansa, vaikka Ottilia oli sitä ystävällisesti pyytänyt. Tämä torjuva käytös oli jättänyt jälkensä neidon mieleen, hänen itsensäkään tietämättä minkä tähden. Hänen tuntonsa olivat aivan oikeat, sillä mitä Ottilian kaltainen tyttö voi pyytää, sitä ei arkkitehdin kaltaisen nuorukaisen pitäisi milloinkaan evätä. Viimeksimainittu kuitenkin esitti Ottilian satunnaisten lievien moitteiden johdosta verrattain päteviä puolusteita.
Jos tietäisitte, sanoi hän, kuinka korkeasti sivistyneetkin henkilöt suhtautuvat kallisarvoisimpiin taideteoksiin, antaisitte minulle anteeksi, etten tuo omistamiani suuren joukon käsiteltäviksi. Kukaan ei osaa tarttua mitalin reunaan; he sormeilevat kauneimpiakin korkokuvia, puhtaintakin pohjaa, hivuttelevat kallisarvoisimpia kappaleita peukalon ja etusormen välissä, ikäänkuin tuo olisi oikea tapa tutkia taidemuotoja. Ollenkaan ajattelematta, että isoa paperilehteä on pideltävä molemmin käsin, he tarttuvat yhdellä kädellä verrattomaan vaskipiirrokseen tai muuhun korvaamattomaan kuvaan, niinkuin julkea poliitikko tarttuu sanomalehteen ja rypistämällä paperin jo ennakolta ilmaisee maailmantapahtumia koskevan arvostelunsa. Kukaan ei ajattele, että jos kaksikymmentäkin henkilöä toinen toisensa jälkeen käsittelee taideteosta sillä tavalla, yhdennelläkolmatta ei ole siinä enää paljoakaan katsomista.