Enkö minäkin ole useasti aiheuttanut teille sellaista ikävyyttä? kysyi
Ottilia. Enkö ole aavistamattani joskus vahingoittanut aarteitanne?
Ette milloinkaan! vastasi arkkitehti. Teille se olisi mahdotonta: teissä sovelias käyttäytyminen on synnynnäistä.
Missään tapauksessa, virkkoi Ottilia, ei haittaisi, jos tulevaisuudessa hyvien tapojen aapiseen, niiden lukujen jälkeen, joissa osoitetaan, kuinka on meneteltävä julkisesti syötäessä ja juotaessa, sijoitettaisiin sangen yksityiskohtainen esitys siitä, kuinka on käyttäydyttävä taidekokoelmissa ja museoissa.
Epäilemättä, vastasi arkkitehti, epäilemättä kokoelmain hoitajat ja harrastelijat silloin iloisemmin näyttelisivät harvinaisuuksiansa.
Ottilia oli jo aikoja sitten suonut hänelle anteeksi, mutta kun moite näytti vaikuttavan kovin kipeästi nuoreen mieheen, joka yhä uudelleen vakuutti mielellään noudattavansa ystävien pyyntöjä ja olevansa valmis toimimaan heidän hyväksensä, havaitsi Ottilia loukanneensa hänen herkkää mieltänsä ja tunsi itsensä hänen velalliseksensa. Niinpä hän ei voinut hevin evätä pyyntöä, jonka arkkitehti tämän keskustelun jälkeen hänelle esitti, joskaan hän, nopeasti tuntoansa tutkisteltuansa, ei käsittänyt, kuinka voisi toivomukseen suostua.
Asian laita oli näin. Se seikka, että Lucianan kateellisuus oli sulkenut Ottilian pois kuvaelmaesityksistä, oli kovin pahoittanut arkkitehtia, joka sitäpaitsi oli ikäväkseen havainnut, että Charlotta saattoi pahoinvoinnin vuoksi olla vain silloin tällöin näkemässä tätä seurallisen huvittelun loistavaa osaa. Nyt hän ei tahtonut poistua osoittamatta kiitollisuuttansa silläkin tavalla, että järjesti toisen kunniaksi ja toisen huviksi tähänastisia paljon kauniimman esityksen. Asiaan lienee lisäksi vaikuttanut, hänen itsensä tietämättä, eräs toinen salainen virike: hänelle kävi kovin vaikeaksi lähteä tästä talosta, tästä perheestä, tuntuipa hänestä kerrassaan mahdottomalta erota Ottilian silmistä, joiden rauhalliset, ystävällisen suopeat katseet olivat viime aikoina olleet hänelle melkeinpä yksinomaisena elämän sisällyksenä.
Joulu lähestyi, ja arkkitehdille selvisi äkkiä, että nuo kuvaelmat oikeastaan johtuivat hurskaista niin sanotuista seiminäytelmistä, joita tänä juhlaisana aikana omistettiin jumalalliselle äidille ja lapselle esittämällä tilavuudellisin kuvin ensin paimenten, sitten kuninkaiden heille heidän näennäisessä alennuksessansa osoittamaa kunnioitusta.
Arkkitehti oli luonut täydellisen suunnitelman sellaista esitystä varten. Kaunis, virkeä poikanen oli löytynyt; paimenista ja paimennettavistakaan ei voinut tulla puutetta, mutta ilman Ottiliaa oli mahdoton saada asiaa toimeen. Nuori mies oli koroittanut hänet mielessänsä Jumalan äidiksi, ja jos hän kieltäytyi, oli yritys epäilemättä tuomittu raukeamaan. Ottilia, ehdotuksen johdosta puolittain hämillänsä, kehoitti arkkitehtia kääntymään Charlottan puoleen. Charlotta suostui mielellään, ja hänen ystävällinen kehoituksensa sai Ottilian arkuudestansa luopuen lupautumaan tuon pyhän henkilön esittäjäksi. Arkkitehti työskenteli yötä päivää, jottei jouluaattona mitään puuttuisi.
Yötä päivää sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän tyytyi yleensäkin vähään, ja Ottilian läsnäolo näytti korvaavan hänelle kaikki virkistykset: hänen tähtensä työskennellessä, hänen vaiheillansa askarrellessa tuntui siltä, kuin ei olisi kaivannut unta eikä ravintoa. Juhlallisena iltahetkenä kaikki olikin valmiina. Hänen oli onnistunut kerätä soinnukkaita puhallussoittimia, jotka kohta aluksi osasivat herättää oikeata tunnelmaa. Esiripun kohotessa Charlotta tosiaankin hämmästyi. Hänen näkemänsä kuvan aihe oli esitetty maailmassa niin moneen kertaan, että siitä tuskin sopi odottaa mitään uutta vaikutelmaa. Mutta tässä oli todellisuudella kuvana erikoiset etunsa. Koko huone oli pikemmin öinen kuin hämärä, ja kuitenkaan ei mikään ympäristön yksityiskohta ollut epäselvä. Sen verrattoman ajatuksen, että kaiken valon oli uhottava lapsesta, oli taiteilija osannut toteuttaa älykkään valaistuslaitteen avulla, joka peittyi etualan varjossa olevien, vain heittosäteiden valaisemien hahmojen taakse. Iloisia tyttöjä ja poikia seisoi ympärillä, raikkaat kasvot alhaalta käsin kirkkaasti valaistuina. Eipä puuttunut enkeleitäkään, joiden oma valo näytti jumalallisessa valaistuksessa tummuvan, joiden eteeriset ruumiit näyttivät jumal'inhimilliseen verraten tihenneiltä ja valoa kaipaavilta.
Lapsi oli onneksi nukahtanut mitä viehkeimpään asentoon, joten mikään ei häirinnyt katsetta, kun se viivähti näennäisessä äidissä, joka oli sanomattoman suloisesti kohottanut harsoa näyttääkseen salattua aarrettansa. Siihen tuokioon kuva näytti jähmettyneen. Ruumiillisesti häikäistynä; henkisesti hämmästyneenä näytti ympäröivä väki vast'ikään liikahtaneen kääntääkseen huienneen katseensa toisaanne, uteliaan iloisena silmätäkseen jälleen ryhmää ilmaisten pikemmin ihmetystä ja iloa kuin ihailua ja kunnioitusta. Viimeksimainitut tunteet eivät sentään nekään olleet unohtuneet, vaan niiden ilme esiintyi eräiden vanhempien henkilöiden kasvoissa.