Ottilian hahmo, ele, ilme ja katse vei voiton kaikesta, mitä mikään maalaaja on koskaan esittänyt. Herkkä taiteentuntija olisi tämän näyn nähdessään joutunut pelon valtaan, olisi pelännyt jonkin liikahtavan, olisi ollut huolissaan siitä, tulisiko mikään häntä enää siinä määrin miellyttämään. Onnettomuudeksi ei ollut läsnä ketään, joka olisi kyennyt tämän koko vaikutuksen tajuamaan. Arkkitehti, joka pitkänä solakkana paimenena sivusta silmäili polvistuvien yli, nautti kuvaelmasta eniten, vaikka ei ollutkaan parhaassa katsomakohdassa. Kukapa muuten kykenisikään kuvailemaan uudestaanluodun taivaankuningattaren ilmettä? Hänen piirteissänsä näkyi puhtain nöyryys, rakastettavin vaatimattomuuden tunne suuren, ansaitsematta saadun kunnian, käsittämättömän, äärettömän onnen johdosta hänen ilmaistessaan sekä omaa tuntoansa että esityksen aiheesta itsellensä parhaansa mukaan muodostamaansa mielikuvaa.
Charlottaa ilahdutti kaunis näky, mutta etupäässä häneen vaikutti lapsi. Hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet, ja hän kuvitteli mitä elävimmin, kuinka hänelläkin oli pian oleva helmassansa tuollainen rakas pieni olento.
Esirippu oli laskettu alas, osittain esittäjäin helpotukseksi, osittain sen vuoksi, että kuvaelmaa tahdottiin muuttaa. Taiteilijan suunnitelman mukaan piti yö- ja alennustilakuvan muuttua päivä- ja kunniankirkkauskuvaksi. Siinä tarkoituksessa hän oli varannut joka puolelle suunnattoman määrän valaistuslaitteita, jotka väliajalla sytytettiin.
Ottiliaa oli tässä puolittain teatraalisessa tilanteessa lohduttanut se, ettei Charlottaa ja muutamia harvoja oman talon asukkaita lukuunottamatta kukaan muu ollut tätä hurskasta huvia näkemässä. Siksipä hän hieman hämmästyi kuullessaan väliajalla, että oli saapunut joku vieras, jota Charlotta salissa ystävällisesti tervehti. Hänelle ei osattu sanoa, kuka tulija oli. Hän tyytyi siihen, koska ei halunnut aiheuttaa mitään häiriötä. Kynttilät ja lamput paloivat, ja hänen ympärillänsä hohti kerrassaan sanomaton kirkkaus. Esirippu kohosi paljastaen katsojille yllättävän näyn: koko kuva oli pelkkää valoa, ja tyystin hävinneen varjon sijassa oli nyt vain värejä, joiden älykäs valinta sai aikaan miellyttävän hillityn vaikutelman. Pitkien silmäripsiensä alitse silmäten Ottilia havaitsi Charlottan vieressä istumassa mieshenkilön, jota ei tuntenut. Samalla hänestä kuitenkin tuntui siltä, kuin hän olisi kuullut koulukodin apulaisen äänen. Hänet valtasi omituinen tunne. Kuinka paljon olikaan ehtinyt tapahtua sen jälkeen kuin hän oli viimeksi kuullut tuon uskollisen opettajan äänen! Kuin monipolvisena salamana välkähti hänen ilojensa ja kärsimystensä sarja nopeasti hänen mielessään herättäen kysymyksen: Onko sinulla lupa tunnustaa hänelle kaikki? Ja kuinka vähässä määrin ansaitsetkaan ilmestyä hänelle tässä pyhässä hahmossa, ja kuinka kummalliselta hänestä täytyykään tuntua, kun näkee näyttelijänä sinut, jonka on nähnyt ainoastaan luonnollisena? Verrattoman kiivaasti vaikuttivat hänessä toisiinsa tunne ja miete. Hänen sydäntänsä ahdisti, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä hänen pakottaessaan itseänsä yhä ilmenemään jäykkänä kuvana. Hän oli kovin iloinen poikasen alkaessa liikahdella ja taiteilijan havaitessa, että oli pakko antaa esiripun jälleen laskeutua.
Jo kuvaelman viime tuokioina oli Ottilian muihin tuntoihin sekaantunut kiusallinen tunne siitä, ettei päässyt rientämään hyvää ystäväänsä vastaan. Nyt hän oli sitäkin pahemmassa pulassa. Pitikö hänen käydä häntä vastaan tässä vieraassa asussa, näitä vieraita koruja kantaen? Vai pitikö hänen vaihtaa pukua? Hän ei valinnut, noudatti vaistomaisesti jälkimmäistä vaihtoehtoa, koki väliajalla malttaa mieltänsä, rauhoittua, ja oli täysin oma itsensä vasta sitten, kun vihdoinkin pääsi tavallisessa puvussansa tulijaa tervehtimään.
SEITSEMÄS LUKU.
Arkkitehti luonnollisesti toivoi suosijattarillensa kaikkein parasta, joten hänestä tuntui miellyttävältä vihdoin lähtiessänsä tietää heidän jäävän kelpo apulaisen hyvään seuraan, mutta kohdistaessaan heidän suosionsa itseensä hän toisaalta tunsi mielensä hieman haikeaksi, koska ajatteli tulevansa aivan pian ja, kuten vaatimattomuutensa hänelle saneli, täydellisestikin korvatuksi. Hän oli yhä epäröinyt, mutta nyt hän halusi päästä pois, koska ei tahtonut olla henkilökohtaisesti kokemassa sitä, mihin hänen poistuttuansa täytyi tyytyä.
Nämä puolittain murheelliset tunteet hälvenivät melkoisesti, kun naiset hänen lähtiessänsä vielä lahjoittivat hänelle liivit, joita hän oli nähnyt molempien pitkän aikaa ompelevan ja joiden tulevaista, tuntematonta omistajaa hän oli hiljakseen kadehtinut. Rakastava, kunnioittava mies ei voi saada mitään miellyttävämpää lahjaa: kun hän näet kuvailee mielessänsä sitä valmistaneiden kauniiden sormien väsymätöntä leikkiä, ei hän voi olla samalla imartelematta itseänsä ajattelemalla, ettei sydänkään voi sellaisessa kestävässä työssä pysyä ihan välinpitämättömänä.
Naisilla oli nyt kestittävänänsä uusi mies, jolle he soivat hyvää ja jonka piti voida hyvin heidän luonansa. Naissukupuolessa asuu oma sisäinen ja muuttumaton mielenkiintonsa, josta mikään maailmassa ei saa sitä luopumaan; ulkonaisessa seurallisessa suhteessa he sitävastoin mielellänsä ja helposti jättävät itseänsä koskevan määräämisvallan miehelle, joka heitä parhaillaan askarruttaa. Torjunnan ja alttiuden, itsepintaisuuden ja myöntyväisyyden avulla he siten oikeastaan hoitavat hallitusta, jonka alamaisuudesta ei yksikään sivistyneen maailman mies uskalla vetäytyä pois.
Jos arkkitehti oli ikäänkuin omaksi iloksensa ja mielin määrin harjoittanut ja osoittanut kykyjänsä ystävättäriensä huviksi ja heidän tarkoituksiansa varten, jos askartelu ja kanssakäyminen oli tässä mielessä ja sellaisten tarkoitusten mukaisesti järjestetty, niin apulaisen läsnäolo muutti lyhyessä ajassa elämäntavan aivan toiseksi. Apulainen osasi erittäin hyvin puhua ja käsitellä keskustelussa inhimillisiä olosuhteita, erittäinkin nuorison kasvatusta koskevia. Niin syntyi tähänastiselle elämänlaadulle verrattain tuntuva vastakohta, sitäkin enemmän, kun apulainen ei ehdottomasti hyväksynyt sitä, mikä oli aikaisemmin ollut yksinomaisena askarruksen esineenä.