Mennään lyhyintä tietä, sanoi hän vaimollensa ja lähti kulkemaan halki kirkkomaan johtavaa polkua, jota hän muuten kartteli. Mutta kovin hän oli ihmeissään, kun näki Charlottan sielläkin pitäneen huolta tunteiden vaatimuksista. Mahdollisimman säästävästi käsitellen vanhoja muistomerkkejä hän oli osannut tasoitella ja järjestää kaikki niin hyvin, että kalmisto näytti miellyttävältä paikalta, jossa katse ja mielikuvitus kernaasti viivähtivät.
Vanhimmillekin kiville hän oli suonut niille kuuluvan kunnian. Ne olivat vuosiensa mukaisessa järjestyksessä kiviaitaa vasten nojaamassa, siihen liitettyinä tai muualle sovitettuina; temppelin korkea kivijalkakin oli niiden avulla moninkertaistettu ja koristettu. Astuessaan pienestä veräjästä kirkkotarhaan Eduard tunsi omituista hämmästystä; hän puristi Charlottan kättä, ja hänen silmässänsä näkyi kyynel.
Mutta pian heidät karkoitti pois hassunkurinen vieras. Hän näet ei ollut mitenkään jaksanut rauhassa odottaa, vaan oli ratsastanut täyttä karkua kylän halki kirkkomaan veräjälle asti, mihin pysähtyi huutaen ystävillensä: Ettehän pidä minua pilkkananne? Jos tosiaankin olen tarpeen, niin jään tänne päivälliseen asti. Älkää viivyttäkö minua; minulla on tänään vielä paljon tekemistä.
Koska olette vaivautunut näin kauas, huusi hänelle Eduard, niin ratsastakaa saman tien sisään, jotta kohtaamme toisemme ankarassa paikassa, ja katsokaa, miten kauniisti Charlotta on tämän murheen koristanut.
Sinne sisään, huusi ratsastaja, en tule ratsain, en vaunuissa enkä jalkaisinkaan. Ne siellä lepäävät rauhassa, heidän kanssaan minulla ei ole mitään tekemistä. Täytyyhän minun suostua siihen, että retuuttavat minut kerran sisään jalat edellä. Onko siis tosi kysymyksessä?
On kyllä, huusi Charlotta, totinen tosi! Ensi kerran nuoren avioliittomme aikana olemme pulassa ja hämmingissä, josta emme kykene omin neuvoin selviytymään.
Eipä siltä näytä, virkkoi tulija, mutta tahdonpa uskoa mitä sanotte. Jos pidätte minua pilkkananne, niin jätän teidät toiste omiin hoiviinne. Tulkaa pian jäljessäni; hyötyköön hevoseni lepäämisestä.
Pian olivat kaikki kolme linnan salissa, ateria kannettiin pöytään, ja Mittler kertoi päivän töistänsä ja aikeistansa. Tämä omituinen mies oli aikaisemmin ollut pappina ja oli uupumattomasti virassansa toimien kunnostautunut hillitsemällä ja sovittamalla kaikenlaisia riitoja, sekä kotoisia että naapurien välisiä, aluksi yksityisten henkilöiden, sitten kokonaisten kuntain ja useiden tilanomistajien kesken. Hänen virassaoloaikanansa ei ollut sattunut yhtäkään avioerotapausta, eikä virastoja rasitettu niiltä main minkäänlaisilla riita-asioilla. Hän havaitsi piankin, kuinka tarpeellinen hänelle oli lainopin tunteminen. Niinpä hän ryhtyi kaikin tarmoin sitä opiskelemaan ja tunsi pian vetävänsä vertoja taitavimmillekin asianajajille. Hänen vaikutuspiirinsä avartui ihmeellisesti, ja oltiin jo aikeissa kutsua hänet pääkaupunkiin, jotta saataisiin ylhäältä käsin päätökseen, mitä hän oli alhaalta päin aloittanut, kun hänelle lankesi melkoinen arpajaisvoitto, jolla hän osti itsellensä kohtalaisen maatilan, antoi sen vuokralle ja teki siitä toimintansa keskipisteen, pitäen vakaana periaatteenansa, tai pikemmin noudattaen vanhaa tottumusta ja taipumusta, ettei viipynyt missään sellaisessa talossa, jossa ei ollut mitään sovittamis- eikä auttamistilaisuutta. Ne, joissa nimien merkitykset herättävät taikauskoisia ajatuksia, väittävät nimen Mittler [Mittler = Välimies] ajaneen häntä tähän ylen ihmeelliseen tehtävään.
Jälkiruoka oli kannettu pöytään, kun vieras vakavasti kehoitti isäntäväkeänsä olemaan kauemmin salaamatta sanottaviansa, koska hänen täytyi kohta kahvin juotuaan lähteä. Molemmat aviopuolisot esittivät seikkaperäisesti tunnustuksensa, mutta hän oli tuskin päässyt asian juoneen, kun hypähti harmistuneena pöydästä, riensi ikkunaan ja käski satuloida hevosensa.
Joko ette minua tunne, huudahti hän, ette minua ymmärrä, tahi olette kovin ilkeämieliset, Onko tässä mitään riitaa? Tarvitaanko tässä mitään apua? Luuletteko minun olevan olemassa neuvoja jaellakseni? Se on typerin ammatti, mitä ihminen voi toimittaa. Neuvokoon kukin itseänsä ja tehköön mitä ei voi tekemättä jättää. Jos asia luonnistuu, niin iloitkoon viisaudestansa ja onnestansa, jos se epäonnistuu, niin minä olen käytettävissä. Se, joka tahtoo päästä jostakin pahasta, tietää aina mitä tahtoo, se, joka tahtoo nykyistä parempaa, on umpisokea — niin kyllä, naurakaahan vain! — hän on sokkosilla, tavoittaa ehkä jotakin, mutta mitä? Menetelkää miten tahdotte, ihan yhdentekevä! Ottakaa ystävät luoksenne tai antakaa heidän pysyä poissa: kaikki samantekevää! Kaikkein järkevimmän asian olen nähnyt epäonnistuvan, kaikkein typerimmän onnistuvan. Älkää vaivatko päätänne, ja jos asia päättyy jollakin tavoin huonosti, älkää sittenkään vaivatko päätänne. Lähettäkää vain noutamaan minut, niin apu tulee. Siihen saakka: palvelijanne!