Koska tuo kumminkaan ei sovi suunnitelmaamme ja koska elämänsuhteitansa ei saa kovin ravistella, tuoda niihin alinomaa jotakin uutta, niin mieluummin siedän tuon, voitanpa epämieluisan tuntoni silloinkin, kun tyttäreni, joka varsin hyvin tietää Ottilia-paran kerrassaan riippuvan meistä, käyttelee edullisempaa asemaansa ylimielisesti hänen vahingoksensa, siten tavallansa tuhoten meidän hyväntyömme.
Mutta kukapa onkaan niin sivistynyt, ettei koskaan käyttele etevämmyyttänsä armottomalla tavalla toisten vahingoksi? Kukapa on niin korkealla, ettei hän sellaisen painostuksen alaisena joudu monesti kärsimään? Näissä koettelemuksissa Ottilian arvo kasvaa; mutta oikein oivallettuani hänen kiusallisen asemansa olen nähnyt vaivaa saadakseni hänet sijoitetuksi jonnekin muualle. Odotan vastausta joka hetki saapuvaksi, ja sitten en enää epäröi. Niin on minun laitani, rakkaani. Kuten näet, kannamme kumpikin uskollisessa, ystävällisessä sydämessä samoja murheita. Kantakaamme ne yhdessä, koska ne eivät voi toisiansa kumota.
Me olemme omituisia ihmisiä, virkkoi Eduard hymyillen. Kunhan saamme murheemme aiheen nykyisyydestä karkoitetuksi, luulemme siitä jo lopullisesti suoriutuneemme. Suuressa mittakaavassa voimme uhrata paljonkin, mutta yksityiskohtainen antaumus on asia, johon harvoin kykenemme. Niin oli äitinikin laita. Niin kauan kuin poikasena ja nuorukaisena elelin hänen luonansa, hän ei voinut irtautua hetkellisistä huolistansa. Jos myöhästyin palatessani ratsastamasta, niin minulle oli varmaan sattunut jokin onnettomuus, jos sadekuuro minut kasteli, oli varma kuume minua odottamassa. Sitten matkustin pois, etäännyin hänestä, ja nyt tuntui siltä, kuin olisin tuskin kuulunut hänen elämänsä piiriin.
Tarkemmin katsoen, jatkoi hän, menettelemme kumpikin typerästi ja anteeksiantamattomasti jättäessämme kaksi mitä jalointa olentoa, jotka ovat kovin lähellä sydäntämme, huoleen ja painostukseen, vain välttääksemme kaiken vaaranalaisuuden. Ellei tätä nimitetä itsekkyydeksi, niin mitä sitten! Ota sinä Ottilia, anna minulle kapteeni, ja olkoon koe tehty Jumalan nimessä!
Voisihan sen vielä uskaltaakin, virkkoi Charlotta mietteissään, jos vaara koskisi ainoastaan meitä. Mutta luuletko, että olisi suotavaa kutsua samaan taloon asumaan kapteeni ja Ottilia, mies joka on suunnilleen sinun iälläsi, siinä iässä — lausun sinulle tämän imarteluni ihan peittelemättä — jolloin mies vasta kelpaa rakastamaan ja on rakastamisen arvoinen, ja sellainen verraton tyttö kuin Ottilia?
Enpä muuten tiedä, vastasi Eduard, kuinka voit asettaa Ottilian niin korkealle! Ainoastaan siten saan sen itselleni selitetyksi, että hän on perinyt alkujansa hänen äitiinsä kohdistuneen kiintymyksesi. Sievä hän tosin on, ja minä muistan kapteenin kiinnittäneen huomiotani häneen, kun vuosi sitten palasimme ja kohtasimme hänet kerallasi tätisi luona. Sievä hän on, varsinkin ovat hänen silmänsä kauniit, mutta en voi sanoa niiden vähintäkään minuun vaikuttaneen.
Se on sangen kiitettävää, virkkoi Charlotta, sillä olinhan siellä minäkin, ja vaikka hän onkin minua paljon nuorempi, viehätti sinua iäkkäämmän ystävättären seura siinä määrin, että kehkeytyvä, lupaava kauneus jäi sinulta havaitsematta. Se kuuluu sekin olemukseesi, jonka vuoksi mielelläni jään elämään kanssasi.
Miten avoimesti Charlotta näyttikin puhuvan, salasi hän sentään jotakin. Hän näet oli silloin tahallansa esitellyt Ottilian matkoilta palanneelle Eduardille toimittaakseen rakkaan kasvattityttärensä hyviin naimisiin; itseänsä hän ei ollut enää ajatellut. Kapteeniakin oli kehoitettu kiinnittämään Eduardin huomiota häneen, mutta Eduard, joka jäykästi säilytti mielessään vanhaa rakkauttansa, ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, olihan vain onnellinen siinä tunnossa, että vihdoinkin kävi mahdolliseksi voittaa itsellensä hartaasti toivottu ja tapausten sarjan näennäisesti iäksi saavuttamattomiin siirtämä onni.
Aviopuolisot olivat parhaillaan aikeissa lähteä uusien puistoviljelysten halki linnaan päin, kun eräs palvelija kiireesti asteli heitä vastaan ja naurussa suin huusi jo loitolta: Kunpa teidän armonne piankin ehtisivät alas! Herra Mittler on ajaa karauttanut linnan pihaan. Hän huusi meidät kaikki kokoon, käski etsiä teidät, kysyä, onko tarpeen. Olenko tarpeen? huusi hän jälkeemme: kuuletteko, mutta nopeasti, nopeasti!
Se leikkisä mies! huudahti Eduard. Eikö hän saavukin otolliseen aikaan, Charlotta? Nopeasti takaisin, käski hän palvelijaa, sano hänelle, että hän on ylen tarpeellinen! Astukoon vain alas satulasta. Ottakaa hevonen hoitoonne, viekää mies saliin, asettakaa hänen eteensä aamiaista; me tulemme aivan kohta.