Eduard oli jälleen yksin, omassa huoneessaan. Elämänkohtaloiden muistuminen Charlottan niistä kertoessa, heidän keskinäisen tilansa ja aikomustensa kuvaileminen, oli miellyttävästi liikuttanut hänen herkkää mieltänsä. Hän oli tuntenut itsensä Charlottan läheisyydessä, hänen seurassansa niin onnelliseksi, että suunnitteli ystävällisen, osaaottavan, mutta rauhallisen ja mihinkään viittaamattoman kirjeen kapteenille. Mutta kun hän sitten astui kirjoituspöydän luo ja otti käteensä ystävän kirjeen lukeaksensa sen vielä kerran, johtui hänen mieleensä kohta tuon oivallisen miehen surullinen tila; kaikki ne tunnot, jotka olivat häntä näinä päivinä rasittaneet, heräsivät jälleen eloon, ja hänestä näytti mahdottomalta jättää ystävä niin huolestuttavaan olotilaan.
Eduard ei ollut tottunut mistään kieltäytymään. Nuoruudesta saakka rikkaiden vanhempien ainoa, hemmoiteltu lapsi, vanhempien, jotka osasivat suostutella hänet omituiseen, mutta erittäin edulliseen avioliittoon paljoa vanhemman naishenkilön kanssa, joka hänkin kaikin tavoin miestänsä sukoili yrittäen mitä suurimmalla autiudella palkita hänen hyvää käytöstänsä, vaimon pian kuoltua oma herransa, matkoilla riippumaton, jokainen vaihtelu, jokainen muutos vallassansa, mitään liiallista tahtomatta, mutta paljon ja monenlaista tahtoen, ujostelematon, avulias, uljas ja urhoollinenkin, jos niin vaadittiin, — sellainen hän oli, ja mikäpä maailmassa olisikaan voinut asettua vastustelemaan hänen toivomuksiansa!
Tähän saakka kaikki oli käynyt hänen mielensä mukaisesti; olipa hän voittanut vihdoin Charlottankin omaksensa itsepintaisen, kerrassaan romaanimaisen uskollisuutensa nojalla, ja nyt hän tunsi itseänsä ensi kerran vastustettavan, ensi kerran estettävän, nyt, kun hän oli parhaillaan aikeissa kutsua luoksensa nuoruudenystävänsä ja tavallaan piirtää täydelliseksi olemisensa kehän.
Hän oli nyreissänsä, kärsimätön, tarttui muutaman kerran kynään ja laski sen taas kädestänsä, koska ei päässyt itsensä kanssa sovintoon siitä, mitä oli kirjoitettava. Vastoin vaimonsa toivomuksia hän ei tahtonut, hänen kehoituksensa mukaisesti ei voinut kirjoittaa: rauhallisen kirjeen sepittäminen vallitsevassa rauhattomassa mielentilassa olisi käynyt hänelle kerrassaan mahdottomaksi. Oli luonnollisinta, että hän koetti saada asian siirtymään tuonnemmaksi. Muutamin sanoin hän pyysi anteeksi ystävältänsä, ettei ollut näinä päivinä kirjoittanut ja ettei kirjoita tänäänkään seikkaperäisesti, ja lupasi lähettää ensi tilassa merkitsevämmän, rauhoittavan sanoman.
Seuraavana päivänä, kun Charlotta ja Eduard kävelyllä ollessaan osuivat eiliseen paikkaan, käytti ensinmainittu tilaisuutta aloittaakseen jälleen keskustelun, ehkäpä siinä vakaumuksessa, että jonkin aikeen tylsentää varmimmin siitä usein puhumalla.
Eduardille oli asiaan palaaminen mieluista. Hän lausui ajatuksensa, kuten ainakin, ystävällisesti ja sievästi, sillä joskin hän, herkkä kun oli, helposti kiivastui, kun hänen vilkas halunsa kävi tungettelevaksi, kun hänen itsepintaisuutensa saattoi herättää kärsimättömyyttä, lievensi kuitenkin hänen kaikkia lausumiansa toisen ehdoton säästäminen siinä määrin, että häntä täytyi yhä pitää rakastettavana, vaikka hän samalla olikin jo vaivaksi.
Niinmuodoin hän sai Charlottan tänä huomenhetkenä ensin mitä hilpeimmälle mielelle ja sitten viehkein sanankääntein kerrassaan hämmennyksiin, niin että hän vihdoin huudahti: tahdot varmaan saada minut myöntämään rakastajalle sen, minkä olen mieheltäni evännyt.
Joka tapauksessa, rakkaani, jatkoi Charlotta, sinun tulee havaita, etteivät ystävälliset, eloisasti esitetyt toivelmasi jätä minua kylmäksi, koskemattomaksi. Ne pakottavat minut tunnustukseen. Olen salannut sinulta tähän saakka erään asian. Minä olen samanlaisessa asemassa kuin sinä ja olen jo käytellyt itseni hillitsemiseksi samaa väkivaltaa, jota nyt suosittelen sinulle.
Sepä joltakin kuuluu, virkkoi Eduard; havaitsenpa, että aviosäädyssä täytyy toisinaan kiistellä, sillä siten voi saada jotakin tietää toisistansa.
Tiedä siis, sanoi Charlotta, että minä olen Ottiliaan nähden samassa asemassa kuin sinä kapteeniin. Minulle on kovin epämieluista tietää rakkaan lapsen olevan koulukodissa, missä olosuhteet häntä kovin painostavat. Kun Luciana, tyttäreni, joka on syntynyt suurta maailmaa varten, juuri sitä varten itseänsä siellä sivistää, kun hän vallitsee kieliä, historiaa ja mitä muita tietoja hänelle siellä jaettaneenkaan, leikkien kuin nuotteja ja variatsioneja, jotka hän soittaa suoraan lehdestä, kun hän vilkasluontoisena ja hyvämuistisena niin sanoakseni unohtaa kaikki ja silmänräpäyksessä kaikki muistaa, kun hän vapaan käytöksensä, viehkeän tanssinsa ja soveliaan, kepeän keskustelutaitonsa nojalla eduksensa eroaa kaikista muista ja synnynnäisen, vallitsevan olemuksensa varassa pääsee tuon vähäisen piirin kuningattareksi, kun laitoksen johtajatar pitää häntä pienenä jumalattarena, joka vasta hänen hoidossansa pääsee oikein kehittymään, tuottamaan hänelle kunniaa, hankkimaan luottamusta ja joukon uusia oppilaita, kun hänen kirjeittensä ja kuukausikertomustensa ensimmäiset sivut aina ovat sellaiselle oivalliselle lapselle viritettyä ylistyslaulua, jonka minä osaan varsin hyvin kääntää omaksi proosakseni, niin on sitävastoin kaikki se, mitä hän lopuksi Ottiliasta mainitsee, pelkkää anteeksipyytelyä, että muuten niin kauniisti kasvava neito ei tahdo kehittyä, ei ilmaise mitään kykyjä eikä tietoja. Hänen vähäiset lisähuomautuksensa eivät nekään ole minulle mitenkään arvoituksellisia, koska havaitsen tämän rakkaan lapsen olevan luonteeltansa ilmetty äitinsä, minun paras ystäväni, joka on kasvanut minun kerallani ja jonka tyttärestä minä, jos saisin olla kasvattajattarena tai katsastajattarena, varmaan tahtoisin kehittää verrattoman olennon.