Kelpo puutarhurillamme oli nuo ominaisuudet varsin huomattavassa määrässä, minkä vuoksi Ottilia sangen mielellään toimi hänen kerallansa, mutta varsinaista kykyänsä tämä mies ei ollut enää muutamiin aikoihin voinut tyydytykseksensä harjoittaa. Vaikka hän näet osasikin moitteettomasti suorittaa kaikki puu- ja kasvitarhan hoitoon kuuluvat tehtävät sekä vanhemman korukasvitarhankin vaatimukset, vaikka hän olisikin kasvihuoneiden, kukkasipulien, neilikkain ja kultaesikkojen kasvattajana voinut haastaa luonnon itsensä kilpasille, olivat uudet koristepuut ja muotikukkaset sentään jääneet hänelle verrattain vieraiksi, ja hänessä asui parhaillaan avautuvaa kasviopin ääretöntä aluetta ja siinä surisevia vieraita nimiä kohtaan jonkinlainen arkuus, joka tuntui hänestä kiusalliselta. Herrasväen edellisenä vuonna aloittamia tilauksia hän piti hyödyttömänä kulutuksena ja tuhlauksena, sitäkin enemmän, kun näki monen kalliin kasvin surkastuvan eikä ollut erikoisen hyvissä suhteissa kauppapuutarhureihin, joiden ei uskonut riittävän rehellisesti häntä palvelevan.
Hän oli monien kokeilujen jälkeen sommitellut itsellensä eräänlaisen asiaa koskevan suunnitelman, jota Ottilia kannatti sitäkin enemmän, kun sen pohjana oikeastaan oli Eduardin paluu, joka tässä samoinkuin monessa muussakin tapauksessa tuntui pakostakin yhä tarpeellisemmalta.
Kasvien yhä paremmin juurtuessa ja oksia työntäessä Ottilia tunsi yhä lujemmin kiintyvänsä tähän taloon. Tasan vuosi sitten hän oli astunut vieraana, mitättömänä olentona näihin suojiin. Kuinka paljon hän olikaan sittemmin voittanut! Mutta ikävä kyllä myöskin menettänyt! Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut itseänsä niin rikkaaksi eikä milloinkaan niin köyhäksi. Molemmat tunnot vaihtelivat silmänräpäyksessä, risteilivät mitä kiinteimmin, hänen osaamatta auttaa itseänsä muuten kuin antautumalla yhä uudelleen myötätuntoisesti, jopa intohimoisestikin lähimmän valtoihin.
On hyvin ymmärrettävissä, että kaikki se, mikä oli Eduardille erikoisen rakasta, vetosi voimakkaimmin Ottiliankin huolekkuuteen. Miksipä siis hän ei olisi saanut toivoa odotetun pian palaavan kiitollisena havaitsemaan hänen poissaollessansa suoritettua huolenpitoa ja palvelevaisuutta.
Eräällä aivan toisellakin tavalla oli hänen määrä toimia Eduardin hyväksi. Hän oli ottanut erikoisesti pitääksensä huolta lapsesta, jonka välittömäksi hoitajaksi hän voi ryhtyä sitäkin paremmin, kun oli päätetty, ettei sitä jätettäisi imettäjän huostaan, vaan elätettäisiin maidolla ja vedellä. Lapsen piti saada tänä kauniina aikana nauttia raitista ulkoilmaa, joten hän, mieluimmin itse, kantoi sen ulos, kanniskeli nukkuvaa pienokaista kukkaisessa tarhassa, jonka oli määrä tuonnempana hymyillen kirkastaa lapsuusaikaa, kanniskeli häntä nuorten pensaitten ja kasvien välitse, joiden asiana näytti olevan kasvaa hänen kerallansa nuoruuden kukoistukseen. Katsellessaan ympärillensä Ottilia ei itseltänsä salannut, millaisen rikkauden omistajaksi poika oli syntynyt: silmänkantamalta piti melkein kaiken tulla kerran kuulumaan hänelle. Kuinka suotavaa olikaan, että hän tämän lisäksi saisi kasvaa isänsä ja äitinsä silmäin alla lujittaen uutta, iloista liittoa.
Ottilialla oli kaikesta tästä niin puhdas tunto, että hän ajatteli sen välttämättömäksi todellisuudeksi, syrjäyttäen itsensä kokonaan. Kirkkaan taivaan, heleän auringon alla hänelle yht'äkkiä selvisi, että hänen rakkautensa, jos sen mieli täydellistyä, täytyi muuttua ihan epäitsekkääksi, uskoipa hän useina hetkinä jo päässeensäkin niihin korkeuksiin. Hän toivoi ainoastaan ystävänsä hyvää, uskoi kykenevänsä kieltäytymään hänestä, vaikkapa ei häntä enää milloinkaan näkisi, kunhan vain tietäisi hänet onnelliseksi. Omasta puolestansa hän tiesi, ettei tulisi koskaan kenenkään toisen omaksi.
Oli pidetty huolta siitä, että syksy muodostui yhtä ihanaksi kuin kevät. Kaikkia niin sanottuja kesäkasveja, kaikkia niitä, jotka syksyllä yhä kukkivat, kylmääkin uhmaillen, varsinkin astereita, oli kylvetty mitä erilaisimpia, ja niiden piti nyt luoda tähtitaivas maan pinnalle.
Ottilian päiväkirjasta.
"Lukemamme hyvän ajatuksen, kuulemamme huomiotaherättävän lausunnon me merkitsemme päiväkirjaamme. Jos vaivautuisimme samalla poimimaan ystäviemme kirjeistä omituisia huomautuksia, omaperäisiä näkökohtia, ohimennen piirrettyjä henkeviä sanoja, niin varmaan paljon rikastuisimme. Me säilytämme kirjeitä lukematta niitä enää milloinkaan, lopulta me ne hienotunteisuudesta tuhoamme, ja siten häviää auttamattomasti meiltä ja muilta kaunein ja välittömin elämäntuulahdus. Minä ryhdyn korvaamaan tätä laiminlyöntiä."
"Niinpä uudistuu jälleen vuoden vaiherikas tarina. Me olemme taasen, Jumalan kiitos, ehtineet sievimpään lukuun. Orvokit ja kielot ovat ikäänkuin sen otsakkeita ja kuvakoristeita. Meistä tuntuu aina miellyttävältä, kun ne elämän kirjaa avatessamme jälleen sattuvat eteemme."