Kaikkein ensimmäinen onnittelemaan saapuva ystävä oli Mittler, jonka asettamat vakoilijat olivat kohta toimittaneet hänelle asiasta tiedon. Hän saapui, vieläpä sangen hyvillä mielin. Voiden tuskin salata voitonriemuansa Ottilian läsnäollessa hän lausui Charlottalle arkailematta ajatuksensa ja oli mies hälventämään kaikki murheet ja poistamaan kaikki hetken hankaluudet. Ristiäisiä ei pitänyt siirtää pitkien aikojen taakse. Vanhan sielunpaimenen, joka oli jo haudan partaalla, piti siunauksellansa liittää yhteen menneisyys ja tulevaisuus. Pojan tuli olla nimeltänsä Otto; hän voi saada ainoastaan isän ja ystävän nimen.

Tarvittiin tämän miehen ehdotonta tungettelevaisuutta, jotta lukemattomat epäilykset, vastaväitteet, vitkastelu, lamaantuminen, paremmat tai toiset tiedot, epäröiminen, arvelut, uudet ja vastakkaiset arvelut tulivat kumotuiksi. Sellaisissa tapauksissa näet epäilys synnyttää aina uusia epäilyksiä, ja kaikkia suhteita säästeltäessä johdutaan auttamattomasti loukkaamaan joitakin.

Mittler otti pitääkseen huolen kaikista ilmoitus- ja kutsukirjeistä. Ne piti toimittaa kohta matkaan, sillä kirjoittajasta itsestäänkin oli erittäin tärkeätä saada ilmoittaa onni, jota hän piti perheelle ylen merkittävänä, muillekin, toisinaan pahansuoville ja pahaapuhuville ihmisille. Tähänastiset kiihkoisat tapahtumat eivät tosiaankaan olleet pysyneet salassa suurelta yleisöltä, joka yleensäkin on vakuutettu siitä, että kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu vain sitä varten, ettei puuttuisi puheenainetta.

Ristiäisjuhlallisuuden tuli olla arvokas, mutta rajoitettu ja lyhyt. Kokoonnuttiin, Ottilian ja Mittlerin piti toimia kasteentodistajina. Vanha sielunpaimen astui kirkonpalvelijan tukemana hitaasti heidän luoksensa. Rukous oli suoritettu, lapsi laskettu Ottilian käsivarrelle. Katsoessaan sitten lauhkeasti pienokaista Ottilia kovin säikähti sen avoimia silmiä: hän näet luuli näkevänsä omat silmänsä. Yhtäläisyyden olisikin täytynyt vaikuttaa yllättävästi kehen tahansa. Mittler, joka ensin otti lapsen vastaan, säpsähti hänkin havaitessaan sen rakenteeltansa muistuttavan kapteenia, vieläpä niin suuressa määrin, ettei hän ollut nähnyt sellaista milloinkaan ennen.

Vanhan kelpo sielunpaimenen oli heikkoutensa vuoksi pakko rajoittua tavalliseen liturgiaan. Mutta Mittler, jonka mielen asia kerrassaan täytti, muisteli entisiä virantoimituksiansa ja oli yleensäkin taipuvainen joka tilaisuudessa miettimään mitä nyt sanoisi, miten ajatuksensa lausuisi. Tällä kertaa hänen oli sitä mahdottomampi pidättyä, kun hänen ympärillänsä oli vain pienoinen seura pelkkiä ystäviä. Senvuoksi hän alkoi toimituksen loppupuolella mielihyvin sujuttautua papin asemaan, ilmaista hilpeässä puheessa kumminvelvollisuuksiansa ja toiveitansa kuvaillen asioita sitäkin leveämmin, kun luuli voivansa Charlottan tyytyväisestä ilmeestä havaita hänen suostumuksensa. Ponteva puhuja ei ollenkaan huomannut, että kelpo vanhus olisi mielellään istuutunut, ja vielä vähemmin johtui hänen mieleensä, että hän oli aiheuttamassa pahempaakin onnettomuutta. Kuvailtuaan värikkäästi jokaisen läsnäolevan henkilön suhdetta lapseen ja asettaen siten Ottilian kärsivällisyyden verrattain kovalle koetukselle hän lopulta kääntyi vanhuksen puoleen lausuen: Ja te, kunnianarvoisa isä, voitte nyt Simeonin tavoin sanoa: Herra, salli palvelijasi rauhaan menevän, sillä minun silmäni ovat nähneet tämän talon vapahtajan.

Nyt hän oli aikeissa päättää puheensa oikein loistavasti, mutta havaitsi kohta, että vanhus, jolle hän lasta ojensi, tosin aluksi näytti kumartuvan sitä kohti, mutta sitten äkkiä vaipui takaisin. Hänet saatiin hädin tuskin varjelluksi kaatumasta, kannettiin istumaan, ja kaikesta samassa tuokiossa annetusta avusta huolimatta täytyi hänet todeta kuolleeksi. Tapahtuma oli niin yllättävä, että katselijoille kävi vaikeaksi nähdä ja ajatella syntymä kuoleman, ruumiskirstu kätkyen välittömään läheisyyteen, käsittää tuo suunnaton vastakohtaisuus silmillänsä eikä vain mielikuvituksellansa. Ottilia yksin katseli kuoleman uneen vaipunutta, jonka kasvoissa yhä säilyi ystävällinen, miellyttävä ilme, tavallaan kadehtien. Olihan hänen oman sielunsa elämä surmattu; miksi piti ruumiin vielä pysyä elossa?

Päivän ikävien tapahtumien siten monesti johtaessa hänet katoavaisuuden, eron, menettämisen ajatuksiin hänellä oli toisaalta lohtunansa ihmeellisiä öisiä ilmestyksiä, jotka vakuuttivat hänelle rakastetun olemassaoloa, lujittaen ja virkistäen hänen omaa elämäänsä. Laskeuduttuansa illalla levolle ja häilyessään vielä suloisessa tunnossa unen ja valveen välillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi silmäillyt aivan heleään, mutta silti leppeästi valaistuun avaruuteen. Siinä hän näki selvästi Eduardin, eikä suinkaan tavallisessa puvussa, jossa oli hänet aikaisemmin nähnyt, vaan sotilasasussa, joka kerta erilaisessa, ei kumminkaan millään muotoa haaveellisessa, vaan täysin luonnollisessa asennossa: seisomassa, kävelemässä, makaamassa ja ratsastamassa. Pienimpiä yksityiskohtiansa myöten selväpiirteinen kuva liikkui alttiisti hänen edessänsä hänen mitään tekemättä, sitä mitenkään tahtomatta tai kuvitusvoimaansa ponnistamatta. Toisinaan kuvan ympärilläkin näkyi jotakin, varsinkin jotain liikkuvaa, joka piirtyi tummempana heleälle pohjalle, mutta Ottilia erotti vaivoin varjokuvia, jotka saattoivat joskus näyttää ihmisiltä, hevosilta, puilta ja vuorilta. Tavallisesti hän nukkui katseluunsa ja oli aamulla, rauhallisesta unesta herätessänsä, virkistynyt ja lohdutettu, koska hänellä oli vakaumuksenansa se tunto, että Eduard vielä elää ja on mitä kiinteimmässä suhteessa häneen.

YHDEKSÄS LUKU.

Kevät oli tullut, myöhemmin, mutta samalla nopeammin ja hilpeämmin kuin tavallisesti. Ottilia löysi nyt puutarhasta huolenpitonsa hedelmän: kaikki orasti, vihersi ja kukoisti ajallansa; moni hyvinjärjestetyissä ansareissa ja kukkaslavoissa valmisteltu elämänitu pääsi nyt kohta ulkoapäin vihdoinkin vaikuttavan luonnon yhteyteen, ja kaikki, mitä oli tehtävänä ja toimitettavana, ei tuntunut enää pelkältä toivorikkaalta vaivalta, kuten tähän saakka, vaan muuttui hilpeäksi nautinnoksi.

Puutarhuria hänen täytyi lohduttaa monen ruukkukasvien joukkoon syntyneen aukon ja monen puunlatvan tasasuhtaisuuden tärveltymisen vuoksi, minkä kaiken oli aiheuttanut Lucianan hillittömyys. Ottilia rohkaisi vanhaa miestä vakuuttamalla kaiken tulevan pian entisellensä, mutta puutarhurilla oli niin syvä tunne, niin puhdas käsitys ammatistansa, ettei noista lohdutusperusteista ollut paljoakaan hyötyä. Yhtä vähän kuin puutarhuri saa hajoittaa itseänsä omaksumalla muita harrastuksia ja kiintymyksiä, yhtä vähän saa keskeytyä se rauhallinen kehitys, joka vie kasvin kestävään tai ohimenevään täydellisyyteen. Kasvi on kuin itsepintainen ihminen, josta voi asiaankuuluvalla tavalla käsitellen saada mitä ikänä haluaa. Puutarhurin, jos kenenkään, tulee osata rauhallisesti arvioiden, hiljaa ja johdonmukaisesti suorittaa kunakin vuodenaikana, kunakin hetkenä se, mikä on tarpeen.