Tuollaisiin mietteisiin johtui apulaisemme, kun hän eräänä niistä kauniista päivistä, joina väistyvä talvi tapaa teeskennellä kevättä, oli kulkenut suuren vanhan linnanpuiston halki ihaillen Eduardin isän istuttamia upeita lehmuskujanteita ja hänen säännöllisiä puistorakennelmiansa. Ne olivat menestyneet mainiosti istuttajansa tarkoitusten mukaan, ja nyt, kun niiden olisi pitänyt löytää hyväksyjiä ja nauttijoita, ei kukaan niistä enää hiiskahtanutkaan; niitä käytiin tuskin katsomassakaan, ja harrastelu ja varainkulutus oli suunnattu toiselle taholle, kauemmaksi ja avarammalle. Palattuansa hän esitti huomautuksensa Charlottalle, joka suhtautui siihen suopeasti.
Elämän kuljettaessa meitä eteenpäin, virkkoi Charlotta, me luulemme toimivamme omaehtoisesti, valitsevamme tehtävämme ja huvimme, mutta kun asiaa lähemmin tarkastelemme, niin huomaamme, että meidän onkin vain pakko suorittaa oman aikamme suunnitelmia, noudatella sen taipumuksia.
Epäilemättä, jatkoi apulainen, ja kukapa soutamaan vasten ympärillänsä kiitävää virtaa? Aika rientää eteenpäin ja sen mukana ajatustavat, mielipiteet, ennakkoluulot ja harrastelut. Jos pojan nuoruus sattuu juuri murroskauteen, niin saa olla varma siitä, ettei hän halua missään suhteessa liittyä isäänsä. Jos viimeksimainittu on elänyt aikana, jolloin haluttiin saada omaksua sitä ja tätä, taata itsellensä tämä omistus, rajoittaa se ja lujittaa muusta maailmasta erotettuna sen nautinto, niin ensinmainittu pyrkii kohta laajenemaan, levittäytymään ja suljettua aluetta avaamaan.
Kokonaiset aikakaudet, virkkoi Charlotta, muistuttavat kuvailemaanne isää ja hänen poikaansa. Olosuhteista, jotka vallitsivat siihen aikaan, jolloin jokaisella pienellä kaupungilla täytyi olla muurit ja vallihaudat, jolloin aateliskartanot vielä rakennettiin rämeisiin ja vähäpätöisimpiinkin linnoihin päästiin ainoastaan nostosiltaa pitkin, voimme tuskin muodostaa itsellemme käsitystä. Suuremmatkin kaupungit purkavat nyt muurinsa, ruhtinaallistenkin linnojen saartokaivannot täytetään, kaupungit ovat vain suuria kauppaloita, ja kun tuota matkoillansa katselee, voisi luulla yleisen rauhan tulleen lujitetuksi ja kultaisen aikakauden olevan ovella. Kukaan ei usko voivansa viihtyä puutarhassa, ellei se näytä aukealta maalta; mikään ei saa viitata taiteeseen, pakkoon, me tahdomme hengitellä täysin vapaasti ja ehkäisemättä. Rohkenetteko otaksua, ystäväiseni, että tästä olotilasta voitaisiin palata toiseen, edelliseen?
Miksipä ei? virkkoi apulainen. Jokaisessa olotilassa on hankaluutensa, rajoitetussa samoinkuin irrallisessakin. Jälkimmäinen edellyttää yltäkylläisyyttä ja johtaa tuhlaukseen. Viivähtäkäämme esimerkissänne, joka tosiaankin on sattuva. Puutteen ilmetessä palaa kohta rajoittumishalukin. Ihmiset, joiden on pakko käyttää alueitansa hyödyksensä, rakentavat jälleen muureja puutarhainsa ympärille tuotteittensa suojaksi. Siten syntyy vähitellen uusi asiaintila. Hyöty pääsee jälleen voitolle, ja paljonomistavakin arvelee vihdoin, että hänen on käyteltävä kaikkea hyödyksensä. Uskokaa minua: on mahdollista, että poikanne laiminlyö kaikki puistorakennelmat vetäytyen jälleen isoisänsä vakaiden muurien taakse ja hänen korkeiden lehmustensa alle.
Kuullessaan apulaisen puhuvan hänen pojastansa Charlotta salaa iloitsi ja antoi senvuoksi anteeksi toisen, hieman epäystävällisen, hänen rakkaan, kauniin puistonsa kohtaloa koskevan ennustuksen. Niinpä hän vastasikin aivan leppoisasti: Me emme ole vielä kumpikaan riittävän vanhat, jotta olisimme useaan kertaan kokeneet sellaisia ristiriitoja, mutta kun siirtyy ajatuksissaan varhaiseen nuoruuteensa, muistaa, millaisia valituksia on kuullut vanhempien henkilöiden esittävän, ja ottaa samalla huomioon maiden ja kaupunkien kohtaloita, niin huomautuksessa ei liene muistutuksen sijaa. Mutta eikö tätä asiain luonnollista kulkua käy mitenkään vastustaminen, eikö isää ja poikaa, vanhempia ja lapsia voi saattaa sopusointuun? Te olette ystävällisesti ennustanut minulle pojan; pitäisikö siis juuri hänen joutua ristiriitaan isänsä kanssa, hävittää mitä vanhempansa ovat rakentaneet sen sijaan, että hän sitä täydentäisi ja kohottaisi noudattelemalla samoja tarkoituksia kuin he?
Sitä varten on kyllä olemassa järkevä keino, vastasi apulainen, mutta ihmiset käyttävät sitä harvoin. Koroittakoon isä poikansa osuuskumppaniksensa, sallikoon hänen viljellä ja istuttaa kerallansa ja suokoon hänelle, kuten itsellensäkin, vaaratonta mielivaltaa. Toiminta voidaan liittää toiseen punomalla, ei koskaan paloittelemalla. Nuori oksa liittyy helposti ja mielellänsä vanhaan runkoon, johon mikään täysi-ikäinen osa ei ole enää liitettävissä.
Apulaista ilahdutti, että oli tullut ennen lähtöänsä sanoneeksi Charlottalle jotakin miellyttävää ja siten jälleen varmistaneeksi hänen suopeata mielialaansa. Oli jo aika lähteä; hän oli viipynyt liiankin kauan poissa kotoa, mutta voi tehdä lähtöpäätöksensä vasta sitten, kun oli päässyt täysin vakuutetuksi siitä, että täytyisi antaa Charlottan synnytysajan mennä ohi, ennenkuin sopi toivoa mitään ratkaisua Ottiliaa koskevassa asiassa. Senvuoksi hän mukautui olosuhteisiin palaten näine toiveinensa johtajattaren luo.
Synnytysaika lähestyi. Charlotta pysytteli jo yksinomaan huoneissansa. Hänen luoksensa kokoontuneet naiset muodostivat hänen suljetun seurapiirinsä. Ottilia piti huolta taloudesta, mutta uskalsi tuskin ajatella mitä teki. Hän oli tosin täydellisesti alistunut, toivoi saavansa edelleenkin mitä alttiimmin palvella Charlottaa, lasta ja Eduardia, mutta ei käsittänyt, kuinka se kävisi päinsä. Hänet voi pelastaa täydellisestä hämmennystilasta vain jokapäiväinen velvollisuuksiensa täyttäminen.
Charlotta oli onnellisesti synnyttänyt pojan, ja kaikki naiset vakuuttivat, että se oli ilmetty isänsä. Ottilia yksin mietti mielessänsä toisin, toivottaessaan äidille onnea ja mitä sydämellisimmin tervehtiessään pienokaista. Jo Lucianan naimisiinmenoa koskevissa järjestelyissä oli puolison poissaolo tuntunut Charlottasta erittäin haitalliselta, ja nyt ei isän pitänyt olla läsnä myöskään pojan syntyessä, hänen ei pitänyt saada määrätä oman poikansa nimeä.