"Älä huoli peljätä, Pekka, tulehan vain joka ilta minun luokseni, ja jos sitte joka kerta opit yhtä hyvästi kuin tänään, niin tulet vähitellen tuntemaan kaikki kirjaimet ja sittehän ei sinun tarvitsekaan mitään peljätä. Mutta tule nyt vaan joka päivä, eikä niin epäsäännöllisesti kuin kouluun, ja jos hiukan sataakin lunta, niin eihän se sinua tulemasta estä".
Pekka lupasi, sillä säikähdys oli saanut hänet ihan kesyksi ja suopeaksi. Nyt hän teki lähtöä.
Pekka noudatti säännöllisesti Heidin neuvoa ja joka ilta ryhdyttiin uuden kirjaimen tutustumiseen ja teroitettiin mieleen siihen kuuluva säkeistö.
Usein istui isoisä tuvassa ja kuunteli harjoituksia tyytyväisenä poltellen piippuansa, ja useimmiten värähteli hänen suupielissään kummanlaisesti, ikäänkuin olisi hänellä ollut täysi työ hillitä nauruansa.
Tämän kovan rasituksen jälkeen käskettiin Pekka tavallisesti viipymään illallisella, joka runsaasti palkitsi sen ahdistuksen, johon taas senpäiväinen säkeistö oli hänen saattanut.
Siten kuluivat talvipäivät. Pekka kävi säännöllisesti Heidin luona ja edistyi todellakin tavauksessa.
Mutta säkeistöt, nepä joka päivä tekivät Pekalle mikä mitäkin kiusaa; nyt oltiin P:ssä, kun Heidi taas luki:
"Jos viel' et P:tä tunne sä,
Kavahda vitsaa seinällä".
Silloin katseli Pekka sinnepäin ja sanoi pilkallisesti:
"Eipä olekaan".