"Jos U, V, Y:ssä erehdyt,
Sä häpeähän menehdyt".
Silloin Pekan silmäin eteen kuvastui hyvin elävästi kaikki Frankfurtilaiset herrat, korkeat, mustat hatut päässä ja iva ja pilkka kasvoissaan. Hän rupesi heti niitä kolmea kirjainta vertaamaan eikä herjennyt, ennenkuin hän tunsi ne niin hyvin, että hän saattoi vaikkapa painaa silmänsä kiinni ja sittenkin vielä tiesi, minkä näköiset ne olivat.
Seuraavana päivänä astui Pekka jo vähän kopeana tupaan Heidin luo, sillä nyt oli hänellä ainoastaan kaksi kirjainta koko kirjaimistosta jäljellä. Heidi luki heti:
"Sie hukkaan olet oppinut,
Jos Ä:hän vielä takerrut.
Ken Ö:st' ei ole selvillään,
Luo Hölmöläisten siirretään".
"Niin, joka vain tietäisi, missä ne asuvat", pilkkasi Pekka, "mutta sitä ei tiedä kukaan".
"Tietääpä, kyllä, Pekka, isoisä sen kyllä tietää", vakuutti Heidi, "odota hiukan, minäpä menen heti kysymään, missä ne asuvat, isoisä on vaan tuolla ylhäällä herra pastorin tykönä". Heidi oli jo hypännyt paikaltaan ja aikoi rientää ovea kohden.
"Odota", huusi nyt Pekka täydessä tuskassa, sillä hän näki jo mielikuvituksissaan Tunturisedän ja hänen kanssaan herra pastorin tulevan sekä kuinka nämät molemmat heti ryhtyivät häntä Hölmölään lähettämään, hän kuin ei todellakaan enää muistanut Ä:n nimeä. Hänen tuskan huutonsa pysähdytti Heidin.
"Mikä sinun sitte on?" kysyi Heidi kummastuneena.
"Ei mikään! Tule takaisin! Minä tahdon oppia", änkytti Pekka. Mutta Heidi tahtoi nyt itse mielellään tietää, missä Hölmöläiset asuivat, ja tahtoi kaikin mokomin sitä kysyä isoisältä. Mutta Pekka huusi niin hätääntyneenä hänen jälkeensä, että tyttö heltyi ja palasi takaisin. Nyt täytyi Pekan puolestaan palkita se. Hän ei päässyt sillä, että Ä:tä kertoi, siksi kun se ijäksi päiviksi kiintyi hänen muistoonsa, vaan Heidi ryhtyi heti tavaamiseen, ja sinä iltana edistyi Pekka koko lailla. Siten kului päivä toisensa perästä.