Lumi oli taas suojana ja milt'ei joka päivä satoi enemmän, niin ettei Heidi ainakaan kolmeen viikkoon päässyt isoädin luo. Sitä ahkerammin opetti hän Pekkaa, jotta tämä pian saattaisi hänen asemastaan lukea virsiä isoäidille. — Niin tuli Pekka yhtenä iltana kotiin Heidin luota, astui tupaan ja sanoi:
"Minä osaan!"
"Mitä osaat, Pekka pieni?" kysyi äiti uteliaasti.
"Lukea", vastasi tämä.
"Onko se mahdollista. Kuulitko isoäiti?" huusi Briita suuresti ihmeissään.
Isoäiti oli kyllä kuullut ja ihmetteli hänkin, miten tämä olisi mahdollista.
"Minun täytyy nyt lukea yksi virsi, Heidi on sanonut", ilmoitti Pekka, Äiti otti reippaasti kirjan alas ja isoäiti oli iloissaan, hän ei ollut pitkään aikaan kuullut lohduttavia sanoja. Pekka istui pöydän luo ja rupesi lukemaan; hänen äitinsä istui hartaasti kuunnellen hänen vieressään. Joka säkeistön jälkeen sanoi hän ihmetellen: "kukapa olisi sitäkin saattanut ajatella!"
Isoäitikin kuunteli suurimmalla tarkkuudella, mutta hän ei sanonut mitään.
Seuraavana päivänä sattui niin, että Pekan luokalla koulussa oli lukunäyte. Kun olisi ollut Pekan vuoro lukea, sanoi opettaja:
"Täytyykö nytkin sinut jättää, Pekka, niinkuin aina ennen tahi tahdotko vielä kerran — ei sovi sanoa lukea, mutta sokertaa jonkun sanan".