Joka ilta luki Pekka kotonaan yhden virren, sen verran hän totteli Heidiä, mutta ei sen enempää, toiseen ei hän koskaan ryhtynyt, eikä isoäitikään häntä koskaan siihen kehoittanut.
Mutta Briita-äiti ihmetteli yhä vielä joka päivä, että Pekka oli näin pitkälle päässyt, ja useampana iltana kun lukeminen oli päättynyt ja lukija jo makasi vuoteessaan, sanoi hän tavallisesti isoäidille:
"Ei saata kyllin iloita siitä, että Pekka on oppinut niin hyvästi lukemaan; eihän sitä nyt enää tiedä mikä hänestä saattaa tullakaan". Siihen vastasi viimein isoäiti:
"Niin, se on kyllä hyväksi hänelle, että hän on vähäisen oppinut; mutta kyllä minä sentään olen erittäin iloinen, jos hyvä Jumala pian lähettää kevään, että Heidi taas pääsee meille; tuntuupa ihan siltä, kun virret muuttuisivat toisiksi, kun hän niitä lukee".
Ja sehän oli aivan luonnollista, Pekka lukiessaan kiersi kaikki vaikeudet, ja jätti siis pitkät tahi oudon näköiset sanat ihan lausumatta, ajatellen, ettei isoäiti kolmea, neljää sanaa kaipaisi säkeistöistä, johon niitä kuitenkin vielä jäi niin runsaasti.
Ja siitä seurasi, että virsistä, joita Pekka luki, puuttui melkein kaikki tärkeimmät sanat.
KUUDES LUKU
Ystävät Frankfurtissa tekevät lähtöä.
Oli jo toukokuu. Keväinen tulvavesi tohisi virtoina kaikilta vuorilta alas laaksoon. Lämmin, kirkas päivä paistoi tunturilla. Se oli jälleen viheriänä. Viimeinenkin lumi oli sulanut, ja auringon elähdyttäminä heräsivät ensimmäiset kukkaset eloon ja tirkistivät kirkkailla silmillään nuoresta tunturiruohosta. Tuolla ylhäällä hongissa suhisi iloinen kevättuuli ravistellen oksista vanhat tummat neulaset, jotta uudet vihannat pääsisivät puita ihaniksi pukemaan. Korkealla kaareili taas vanha petolintu siintävässä ilmassa; tunturimajalle ja nurmikolle sen ympäri loi päivyt kultaiset säteensä ja kuivasi maan, niin että kohta saattoi istua, mihin vain mieli teki.
Heidi oli jälleen tunturilla. Hän juoksi sinne tänne eikä oikein voinut päättää, mikä oli ihaninta. Hänen täytyi kuunnella tuulta, joka salamielisesti humisten vuorilta lähenemistään läheni ja syöksi honkiin, ja niitä ikäänkuin riemuiten ravisteli. Heidinkin täytyi riemuella ja tuuli lennätti häntä sinne tänne niinkuin lehteä. Sitte juoksi hän majan edessä olevalle auringon paisteiselle nurmelle, istui siihen ja kurkisti ruohoon nähdäkseen, kuinka monta pientä kukkakupua jo oli puhjennut ja kuinka monta oli puhkeamaisillaan. Siinä suhisi, pyöri ja surisi niin monta hyttystä ja kummallista hyönteistä iloisina auringon paisteessa ja Heidi iloitsi niiden kanssa ja hengitti syvään raitista kevät-ilmaa ja tuumasi, ettei tunturilla ole koskaan ennen ollut niin ihanaa. Ja tuhansilla pienillä eläimillä oli sama tunne, kuin Heidillä, sillä kuului ihan siltä, kun olisivat ne sumisseet ja laulaneet: