"Tunturilla! Tunturilla! Tunturilla!"
Vajasta majan takana kuului vähä väliin koputusta ja sahaamista, ja Heidin täytyi välistä kuunnella sitäkin, sillä ne olivat vanhoja tuttuja ääniä, joihin hän oli tottunut ensi päivästään tunturilla. Hän ei saattanut olla sinne juoksematta, sillä täytyihän hänen toki tietää, mitä isoisä teki. Vajan edessä seisoi uusi tuoli jo ihka valmiina ja toista hän parhaallaan tottuneella kädellä teki.
"Tiedän jo, minkä vuoksi noita teet", huusi Heidi iloiten. "Niitä tarvitaan, kuu vieraita tulee Frankfurtista. Tuo on mummon ja tuo, jota juur'ikään teet, on Klaaralle ja sitte — tarvitaan vielä yksi", pitkitti Heidi vitkalleen, "tahi etkö luule, isoisä, että neiti Rottenmeierkin tulee?"
"Sitä ei vielä voi tietää", tuumasi isoisä, "mutta parempi on kuitenkin, että meillä on tuoli valmiina, niin että saatamme pyytää häntä istumaan, jos hän tulee".
Heidi katseli yksinkertaisia puutuolia ja mietti hiljaa itsekseen, miten neiti Rottenmeier ja semmoinen tuoli sopisivat yhteen. Hetkisen kuluttua sanoi hän arvelevaisesti päätä pudistellen:
"Isoisä, minä en usko, että hän istuu sille".
"Silloin pyydämme häntä istumaan kauniille nurmenpäiselle sohvallemme", vastasi isoisä levollisesti.
Heidin vielä miettiessä, missä tuo kaunis sohva olisi, kaikui äkkiä ylhäältä päin huudot, vihellys ja piiskan letkotukset. Heidi ymmärsi heti, mitä tämä merkitsi. Hän syöksyi ulos ja heti kokoontuivat vuohet hänen ympärillensä. Ne olivat varmaankin yhtä mielissään kuin Heidi siitä, että jälleen olivat päässeet tunturille. Sillä ne hyppivät niin korkealle ja määkyivät iloisemmin kuin koskaan ennen ja Heidiä ne sysäsivät sinne tänne, sillä jokainen tahtoi päästä aivan lähelle näyttämään suurta iloaan. Mutta Pekka sysäsi ne syrjään, oikeaan ja vasempaan, sillä hänellä oli sanoma tuotava Heidille. Tämän luo päästyänsä, ojensi hän tälle kirjeen.
"Tuossa" sanoi hän pitemmittä selityksittä. Heidi oli kummastuksissaan.
"Saitko sinä siellä laitumella minulle kirjeen?" kysyi hän suuresti ihmetellen.