"En", kuului vastaus.
"Noh, niistä sinä sen otit, Pekka?"
"Eväspussista".
Se olikin totta. Eilen illalla oli kylän postimies antanut Pekalle tämän kirjeen Heidille. Sen oli Pekka pistänyt tyhjään pussiinsa. Aamulla jäi se pussin pohjaan, kun hän pani sinne leivän ja juuston kappaleen ja läksi. Sedän ja Heidin oli hän kyllä nähnyt aamulla, kun hän oli vuohia noutamassa, mutta vasta kun hän päivällistä syötyään haki murusia pussin pohjalta, sattui kirje hänen käteensä.
Heidi luki tarkkaan kirjeen päällekirjoituksen; sitte juoksi hän isoisän luo vajaan ja näytti suurimmalla riemulla hänelle kirjeen ja huusi: "Frankfurtista! Klaaralta! Tahdotko heti kuulla, isoisä?"
Tietysti hän mielelläänkin tahtoi ja Pekka niinikään, joka oli seurannut Heidiä ja nyt asettui kuuntelemaan. Hän asettui selkä vasten ovenpieltä, saadakseen tuetun aseman, niin että olisi helpompi seurata, kun Heidi luki kirjettään:
Rakas Heidi!
Kahden tai kolmen päivän perästä aiomme lähteä, niinpian kuin isäkin lähtee, hän ei kuitenkaan tule sinne, mihin me, hänen täytyy ensin mennä Parisiin. Joka päivä tulee herra tohtori ja huutaa oven takana: "Pian, pian! — Tunturille!" Hän tuskin malttaa odottaa lähtöämme. Tietäisitpä vain, kuinka hyvin hän itse siellä viihtyi. Koko talven on hän joka päivä käynyt meillä; hän istui aina minun viereeni ja kertoi siitä ajasta, jonka hän oli viettänyt sinun ja isoisän seurassa tunturilla. Hän kertoi myös vuorista ja kukkasista ja hiljaisuudesta, joka vallitsee tuolla korkealla, kaukana kylistä ja katujen melusta, sekä raittiista ihanasta ilmasta; ja usein sanoi hän: siellä ylhäällä täytyy kaikkein ihmisten tulla terveiksi. Itsekin on hän jälleen aivan toisenlainen, kuin joku aika sitten, ja näyttää ihan nuorelta ja iloiselta taas. Oi, kuinka olen iloinen siitä, että saan nähdä kaikki ja olla sinun kanssasi tunturilla ja tutustua Pekkaan ja vuohiin! Ensin täytyy minun noin kuusi viikkoa kylpeä Ragatzissa, sen on herra tohtori määrännyt, ja sitten tulemme asumaan kylässä ja kauniina päivinä kannetaan minut tuolissani tunturille ja saan olla koko päivän sinun luonasi. Mummo tulee olemaan minun kanssani; hänkin iloitsee siitä, että saapi käydä sinua katsomassa. Mutta ajattelepas, neiti Rottenmeier ei tahdokaan mukaan. Melkein joka päivä sanoo mummo: mitä matkasta Schweitsiin tuumaatte, arvoisa Rottenmeier, jos teidän tekee mielenne, niin elkää kursailko. Mutta tämäpä aina kiittää erinomaisen kohteliaasti ja sanoo, ettei hänellä saata olla semmoisia vaatimuksia. Mutta minäpä tiedän, mitä hän oikeastaan ajattelee. Kun Sebastian palasi sinua saattamasta, kertoi hän kamalia: hirvittävät vuoret tuijottavat muka vaeltajaan, joka askeleella on vaarassa pudota pohjattomiin vuorenrotkoihin ja tie kohoaa niin jyrkkään ylöspäin, että joka askeleelta pelkää luisuvansa takaisin, eikä muut kuin vuohet voi hengenvaaraan antaumatta kiivetä siellä. Neiti Rottenmeier kauhistui niin tästä kuvauksesta, ettei hän enää ensinkään uneksu Schweitsin matkoja. Sama kauhistus on tarttunut Tinetteenkin, niin ettei hänkään lähde mukaan. Tulemme siis, mummo ja minä kahden, ja Sebastianin täytyy saattaa meidät Ragatziin, sieltä saapi hän palata kotiin.
Saatan tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin saan sinut tavata.
Jää hyvästi, rakas Heidi, mummo lähettää sinulle tuhannet tervehdykset.