Uskollinen ystäväsi Klaara.
Kun Heidi oli lukenut kirjeensä loppuun, jätti Pekka mukavan asemansa ovenpielessä, kohotti piiskansa ja löi oikeaan ja vasempaan niin hurjasti raivoissaan, että kaikki vuohet suurimmassa kauhistuksessa lähtivät suunnattomilla hyppäyksillä karkaamaan vuorta alas. Pekka ryntäsi niitten jäljessä piiska kohotettuna, ikäänkuin aikoisi hän hirmuisimmalla tavalla kostaa jotakin vihollista. Vihollinen, joka oli saattanut Pekan tämmöiseen vimmaan, ei ollut muu, kuin tieto siitä, että odotetut vieraat Frankfurtista saapuisivat.
Heidi oli niin onnellinen ja iloissaan, että hänen välttämättömäsi jo seuraavana päivänä täytyi lähteä isoäidille kaikesta kertomaan, kutka Frankfurtista tulevat, mutta semminkin kutka eivät tulisi; tämänhän täytyi isoäidille olla suurimmasta tärkeydestä, sillä hän varsin hyvin tunsi kaikki henkilöt ja otti hartaasti osaa kaikkeen, mikä Heidiä koski. Heidi lähti jo hyvään aikaan iltapäivällä, sillä nyt saattoi hän jälleen mennä yksin; aurinko paistoi taas kirkkaasti ja laski vasta myöhään; hänen mielestänsä oli hupaista juosta kuivaa tunturia alaspäin, kun kevättuulet suhisivat hänen ympärillään ja vieläpä jouduttivat vähäisen hänen kulkuaan. Isoäiti ei enää maannut vuoteessaan. Hän istui taas nurkassa ja kehräsi. Mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata, että surulliset ajatukset rasittivat häntä. Koko viime yön olivat nämä ajatukset pitäneet häntä valveilla. Pekka oli illalla tullut vihan vimmassa kotiin ja hänen katkonaisista huudahduksistaan oli isoäiti saanut selville, että joukko ihmisiä Frankfurtista tulisi tunturille. Mitä sitten tapahtuisi, sitä ei Pekka tietänyt; mutta isoäiti kuvitteli kaikenlaista mielessään, ja sepä juuri vei häneltä unen.
Nyt juoksi Heidi sisään ja suoraan isoäidin luo, istui jakkaralle, joka aina oli siinä, ja kertoi kirjeen sisällön niin elävästi, että hän yhä enemmin innostui. Mutta yht'äkkiä pysähtyi hän keskellä lausetta ja kysyi huolestuneena:
"Mikä sinun on, isoäiti, eikö tämä sinua ilahduta edes vähääkään?"
"Ilahduttaahan toki, Heidi, iloitsen minä sinun puolestasi, koska sinulla heidän tulostaan on niin paljon huvia", vastasi tämä ja koetti näyttää vähäisen iloisemmalta.
"Mutta, isoäiti, minä kyllä saatan nähdä, että sinä olet huolissasi. Luuletko sinä ehkä, että neiti Rottenmeier kuitenkin tulee mukaan?" kysyi Heidi ja näytti itse vähän huolestuneelta.
"En, en! Eikä minua mikään vaivaa!" rauhoitti isoäiti. "Annapas tänne minulle kätesi, Heidi, että oikein tiedän sinun vielä olevan täällä. Tapahtuuhan se sinun parhaaksesi, vaikka minä tuskin tulen sitä kestämään".
"Minä en huoli parhaakseni semmoisesta, jota sinä tuskin tulet kestämään, isoäiti", sanoi Heidi niin päättävästi, että isoäidille yht'äkkiä tuli uusi huoli; hän otaksui, että vieraat Frankfurtista tulisivat Heidiä hakemaan, sillä ei hän saattanut muuta ajatella, kuin että he tahtoivat lapsen takaisin, nyt kun se jälleen oli terve. Ja tämä ajatus rasitti. Mutta nyt hän huomasi, ettei hän saanut näyttää sitä, Heidihän oli niin säälivä häntä kohtaan ja asettuisi ehkä siitä syystä vastarintaan eikä menisikään Frankfurtiin; se ei saisi tapahtua. Nyt tarvittiin apua, hän tiesi mihin turvautua.
"Heidiseni, kyllä tiedän, mikä tekee minulle hyvää ja minua lohduttaa", sanoi hän, "lue minulle virsi, joka alkaa sanoilla: Jos synkk' on ilta."