Heidi oli niin perehtynyt vanhaan virsikirjaan, että hän heti löysi sen virren, jota isoäiti tarkoitti, ja hän luki heleällä äänellä:
"Jos synkk' on ilta
Ja myrskyt käy
Ja murehilta
Ei toivoo näy,
Niin Herran käsi se johdattaa
Ja surun aallot taas asettaa."
"Niin, niin, sitä juuri tarvitsin kuulla", sanoi isoäiti huojennettuna.
Heidi katsoi miettiväisesti häneen, sitten sanoi tyttö:
"Eikö totta, isoäiti, kun Herran käsi se johdattaa, niin meidän on niin turvallinen olla".
"Niin, niin! Kyllä se niin on", myönsi isoäiti päätään nyökäyttäen, "ja kun hyvä Jumala niin tekee, saattaa olla levollinen, vaikka mitä tapahtuisi. Luepas se kerran vielä, Heidi, niin että sen oikein muistamme".
Heidi luki sanat kerran ja vielä sittenkin pari kertaa, sillä virsi tuntui niin ihanalta.
Kun Heidi sitte illan tultua kulki kotiin, syttyi taivaalle loistava tähti ja taas toinen ja yhä useampia. Ne kimaltelivat ja valaisivat hänen tietänsä ja tuntui aivan siltä, kuin tahtoisivat ne säteillään uudestaan sytyttää hänen sydämmeensä ilon tunteita. Heidin täytyi vähän väliä pysähtyä katsomaan yhä kirkkaammin sädehtiviä tähtiä ja hän huudahti: "Niin, nyt ymmärrän, että kun hyvä Jumala näin aina meitä johdattaa, niin voimme olla ihan hyvässä turvassa ja iloitakin". Ja tuikkivien tähtien valossa kulki Heidi, kunnes saapui kotimajalle. Isoisäkin oli ulkona ja katseli iltataivasta, sillä niin kirkkaina eivät tähdet pitkään aikaan olleet heloittaneet.
Ei ainoastaan yöt, vaan myös päivät olivat tänä keväänä kirkkaammat kuin moneen vuoteen, ja usein katsoi isoisä ihmetellen, miten aurinko jälleen aamulla kohosi pilvettömälle taivaalle yhtä loistavana, kuin se oli laskenutkin, ja hänen täytyi aina uudestaan sanoa: "Onpa aurinko meille tänä vuonna erinomaisen suopea, ja ruoho varmaankin tulee hyvin mehukasta. Ole varuillasi, ettei sinun laumasi tule liian ylimieliseksi ylen hyvästä ruoasta".
Silloin heilutti Pekka rohkeasti ruoskaansa ja hänen kasvoissaan kuvastui vastaus selvästi: "Kyllä minä niistä huolen pidän".
Näin kului herttainen toukokuu ja kesäkuu joutui. Päivät olivat vieläkin pitemmät ja valoisammat ja saivat kaikki tunturin kukat eloon. Ne loistivat ja heloittivat kaikkialla ja täyttivät suloisella tuoksullaan ilman. Kun tämäkin kuukausi jo oli loppuun kulumaisillaan, tuli Heidi eräänä aamuna juosten ulos majasta, jossa hän juuri ikään oli päättänyt aamuaskareensa. Hän aikoi pikimmältään käydä honkien alla ja sitten vielä vähän kauempana katsomassa, olivatko jo kaikki kultaheinän kukat auenneet, sillä nämä kukat hohtivat niin ihmeteltävän kauniisti auringon loisteessa, mutta juuri kun hänen piti kääntymän majan ympäri, huudahti hän niin läpitunkevasi, että isoisä astui ulos liiteristä aavistaen, että jotakin erinomaista tapahtui.