"Isoisä! Isoisä!" huusi lapsi hillitsemättömässä ilossaan. "Tule tänne!
Tule tänne! Katsopas! katso!"
Isoisä riensi lapsen luo ja katsoi sinnepäin, johon lapsi niin kiihkeästi viittasi.
Vuoren polkua ylös tuli kummanlainen seurue, jonka moista näillä paikoin ei ennen oltu nähty. Ensimmäisinä kulki kaksi miestä kantaen avonaista kantotuolia, siinä istui moneen huiviin käärittynä nuori tyttö. Sitte tuli hevonen, sen seljässä istui muhkean näköinen nainen, joka vilkkaasti katseli ympärillensä ja puheli nuoren oppaan kanssa, joka kulki hänen rinnallansa. Sitte tuli pyörillä varustettu nojatuoli, jota toinen nuori poika lykkäsi eteenpäin. Viimeisenä kulki eräs, jolla oli korkea kasa huivia, peitteitä ja turkkia kannettavanaan.
"He tulevat! He tulevat!" huusi Heidi ja hyppäsi vieläkin korkeammalle ilosta. He todellakin tulivat. He lähenivät jo lähenemistään, ja nyt olivat jo perillä. Kantajat laskivat tuolin alas, Heidi juoksi sen luo ja lapset tervehtivät toisiansa suurimmalla ilolla. Nyt oli jo mummokin perillä ja astui hevosen seljästä alas. Heidi juoksi hänen tykönsä ja mummo tervehti häntä hellästi, sitte mummo kääntyi Tunturisedän puoleen, joka myöskin oli lähestynyt häntä tervetulleeksi lausumaan. Heidän keskenäisessä tervehdyksessään ei ollut jäykkyyttä nimeksikään, sillä mummo tunsi sedän ja setä mummon yhtä hyvin, kuin olisivat vuosikausia toistensa kanssa seurustelleet.
Tervehdittyänsä sanoikin mummo heti vilkkaasti: "Mutta hyvä setä, olettehan te oikea herrastilan omistaja! Kukapa tätä olisi saattanut arvata! Moni kuningaskin saattaisi teitä kadehtia! Ja sinä, Heidiseni, miten terveeltä sinä näytät, aivan kuni pieni ruusunen", pitkitti mummo vetäen Heidin luokseen ja silitti hänen punaisia poskiansa. "Miten kaunista täällä on kaikkialla! Mitä sinä tästä sanot, Klaara tyttöseni, mitäpä sinä sanot?"
Klaara katseli seutua ilmeisellä ihastuksella, sillä tämmöistä, näin kaunista, ei hän elämässään ollut nähnyt eikä edes aavistanut maailmassa olevankaan.
"Oi kuinka ihmeellistä, oi kuinka ihmeen kaunista täällä on!" huudahti hän kerta toisensa perästä. "Näin ihanaksi en tätä ole voinut mielessäni kuvailla, kuule, mummo, täällä minäkin tahtoisin asua!"
Sillä välin oli setä kantajalta ottanut muutamia huivia sekä niistä valmistanut mukavan sijan pyörätuolissa, jonka hän nyt siirsi Klaaran luo.
"Mitähän, jos nyt asettaisimme tytön tavalliseen tuoliinsa, sillä kantotuoli on vähän kovempi", sanoi hän, eikä odottanutkaan, että joku muu ryhtyisi sitä tekemään, vaan nosti heti vahvoilla käsivarsillaan sangen varovasti kipeän Klaaran ja asetti hänen hiljaa pyörätuoliin. Sitte asetti hän tytön jalat mukavasti nojatuolin polstarille ja peitti hänet huivilla niin huolellisesti, kuin jos ei hän ijässään olisi muuta tehnytkään, kuin sairaita hoitanut. Mummo katseli häntä mitä suurimmalla kummastuksella.
"Mutta hyvä setä", sanoi hän nyt, "jos vain tietäisin, missä te olette oppinut sairaanhoitoa, niin lähettäisiin vielä tänään samaan paikkaan kaikki ne hoitajat, jotka minä tunnen, jotta hekin sitä yhtäläisesti oppisivat. Mitenkä se on mahdollista?"