Setä hymyili vähän. "Se on enemmän harjoituksesta kuin opettelemisesta", vastasi hän, mutta hänen kasvoissaan kuvautui hymyn ohessa surua. Hänen muistoonsa nousi kuva menneistä ajoista, hän näki kasvot, joissa kärsimys kuvastui, hän muisti miehen, joka noin ikään oli levännyt nojatuolissa ja jonka jäsenet olivat niin runnellut, että hän tuskin voi käyttää yhtäkään niistä. Se oli hänen kapteeninsa, jonka hän erään ankaran tappelun jälkeen kerran Ciciliassa, oli löytänyt sotatantereelta ja kantanut sieltä pois. Sitten ei kapteeni enää ollut laskenut häntä menemään, setä oli ollut ainoa, joka häntä osasi hoitaa ja jää hänen luokseen, siksi kun suuret tuskat viimeinkin lopettivat hänen onnettoman päällikkönsä elämän. Tämän sairaan näki setä jälleen edessään; hänestä tuntui heti siltä, kuin nyt olisi hänen velvollisuutensa hoitaa sairasta Klaaraakin ja kaikin tavoin helpoittaa hänen oloansa, jota hän hyvin ymmärsi.
Ilma oli se'es, ei ainoatakaan pilveä näkynyt. Tummansinisenä kaareili taivas majan ja honkien sekä korkeitten, taivasta tavottavien vuorihuippujen yli. Klaara ei saattanut kaikkea tätä kyllikseen ihailla.
"Oi Heidi, kun vaan voisin käydä sinun kanssasi joka paikassa täällä, majan ympäri ja honkien alla!" huudahti hän. "Jos vaan saisin katsella kanssasi kaikkea, minkä niin kauan olen tuntenut, enkä kuitenkaan nähnyt!"
Heidi sysäsi kaikin voimin tuolia, ja tosiaankin, hänen onnistui saada se liikkeelle, se pyöri kuivalla nurmella eteenpäin aina honkien alle. Siellä pysähdyttiin. Täällä oli taas jotakin, jonka vertaista Klaara ei ollut elämässään vielä nähnyt, nimittäin nuo vanhat korkeat hongat, vahvoine huojuvine oksineen. Mummokin, joka oli seurannut lapsia, seisoi suuresti ihmeissään siinä. Hän ei voinut päättää, mikä niissä oli kauniinta, tuuheat humisevat latvatko vaiko suorat paksut rungot, jotka olisivat voineet kertoa kauan sitte kuluneista ajoista, joina jo olivat katselleet alas laaksoon, jossa ihmiset tulivat ja menivät ja olot yhäti vaihettelivat mutta nämä ikivanhat puut yksinään pysyivät muuttumatta.
Sill'aikaa oli Heidi lykännyt tuolin vuohiometan eteen ja avannut sen pienet ovet selki seljälleen, jotta Klaara oikein voisi nähdä sinne. Siellä ei tosin nyt tällä kertaa ollut erittäin paljo katseltavaa, asukkaat kun eivät olleet kotona. Valittaen huusi Klaara takaisin:
"Voi mummo, jos vain saisin odottaa Vienoa ja Pikkua ja kaikkia muita vuohia ja Pekkaa. Enhän minä saa nähdä yhtäkään niistä, jos meidän aina täytyy lähteä niin aikaisin, kuin sinä olet sanonut, mummo; se on niin ikävää!"
"Nyt me iloitsemme siitä hyvästä, mikä meille on suotu, emmekä ajattele sitä, mikä vielä saattaa puuttua", oikaisi mummo seuraten tuolia, jota Heidi lykkäsi eteenpäin.
"Oi kukkasia!" huudahti Klaara taas, "kokonainen mätäs noin hienoja punaisia kukkasia ja kaikki nuo huojuvat sinikelloset, jospa pääsisin niitä poimimaan!"
Samassa juoksikin jo Heidi sinne ja palasi tuoden suuren kimpun muassaan.
"Mutta tämä ei ole vielä mitään, Klaara", sanoi hän, laskien kukkaset Klaaran syliin. "Jos tulet joskus meidän kanssamme laitumelle, sitte saat vasta jotakin nähdä. Yhdessä paikassa niin monta, monta punaista kultaheinän mätästä ja paljon, paljon enemmän sinikelloja kuin täällä ja niin monta tuhatta noita vaaleankeltaisia kukkasia, jotta koko nurmi kiiltää kuin puhdas kulta. Isoisä sanoo niitä nimitettävän päivyen silmiksi ja sitten on vielä nuo tummat, tiedäthän, nuo, joilla on pyöreät kuvut ja tuoksuvat niin hyviltä, ja siellä on niin kaunista, Kun istuu siellä, niin ei enää tahtoisikaan nousta ylös, niin kaunista siellä on!"