Heidin silmät säihkyivät, hän halusi jälleen näkemään sitä, mitä hän juuri ikään selitti, Klaaraankin syttyi se, ja hänen lempeissä sinisilmissään heijastui sama tunne, joka oli saattanut Heidin niin tuliseen intoon.
"Mummo, pääsenköhän minä sinne? Luuletko, että minä voin päästä niin korkealle?" kysyi hän. "Voi jos voisin käydä, Heidi, ja päästä sinun kanssasi kaikkialle täällä tunturilla".
"Minä kyllä työnnän", rauhoitti Heidi ja sysäsi näyttääkseen, kuinka helposti se kävisi, niin voimakkaasti tuolia, että se samaa vauhtia oli kiitää vuorta alas. Mutta isoisä seisoi siinä lähellä ja sai sen arvon ajoissa pysähdetyksi. Isoisä ei ollut heidän poissa ollessaan ollut toimeton, lavitsan luona majan edustalla oli jo pöytä katettuna ja tuolit olivat asetetut sen ympärille, niin että kaikki oli valmiina, kun ruvettaisiin päivälliselle, joka majassa vielä höyryi kattilassa ja pihisi kahvelissa. Mutta ei aikaakaan, niin oli isoisä jo kantanut kaikki pöydälle ja koko seurue istui iloisena aterialle.
Mummo oli suuresti ihastunut tähän ruokasaliin, josta näki loitolle laaksoon ja yli vuorten siintävään taivaaseen. Lauhkea tuuli puhalsi suloisesti virkistäen ja suhisi ylhäällä hongissa niin herttaisesti (ikään kuin olisi se ollut juuri heitä varten tilattu soittokunta).
"Tämä on erinomaisen hupaista, tämä on ihmeellisen kaunista!" huudahti mummo vähän väliä. "Mutta pettävätkö minua silmäni", lisäsi hän nyt suuresti kummastuneena, "minä luulen, että sinä jo olet ryhtynyt toiseen juustopalaseen, Klaaraseni?"
Niin oikein. Klaara oli jo ottanut toisen palasen kullankeltaista, paistettua juustoa leivällensä.
"Niin mummo, tämä maistuu niin hyvältä, paljon paremmalta kuin koko meidän moniruokainen päivällisemme Ragatzissa", vakuutti Klaara ja pureskeli halukkaasti mehukasta ruokaansa.
"Hyvä! Se on oikein!" sanoi isoisä hyvillään. "Tunturi-ilma se on, joka palkitsee sen, mikä itse ruoan laitoksessa on puuttuvaista".
Siten kului iloinen ateria. Mummo ja Tunturisetä ymmärsivät toinen toistaan hyvin ja keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi. He olivat samaa mieltä ihmisten ja monenlaisten asiain, sekä ylipäätään maailman menon suhteen ikäänkuin olisivat he olleet vanhat tutut ja vuosikausia seurustelleet keskenään. Näin kului pitkän aikaa, ja yht'äkkiä katsahti mummo etelää kohden ja sanoi:
"Meidän täytyy pian valmistautua lähtemään, Klaaraseni, aurinko on jo alenemassa ja pian jo varmaan miehet kylästä tulevat meitä noutamaan".