Setä ryhtyi heti sanasta toimeen. Hän vei Klaaran tuolin majan edustalle takaisin. Heidi seurasi jäljessä eikä tietänyt kuinka korkealle hypätä ilosta. Sitten otti setä kaikki huivit ja peitteet käsivarrelleen ja sanoi tyytyväisesti hymyillen: "Hyvä on että mummo-rouva on varustanut kuni talvimatkaan; nämä ovat nyt tarpeen".
"Hyvä setä", vastasi mummo vilkkaasti: "varovaisuus on hyvä avu ja estää monta onnettomuutta. Jos ei täällä teidän vuorissanne kohtaa myrskyjä, tuulia ja rankkasateita, niin on syytä olla kiitollinen ja sitä me olemmekin, mutta suojellusvarani ovat sittenkin tarpeen; siitä olemme yhtä mieltä".
Näitä puhellen olivat molemmat jo ennättäneet heinäparvelle ja levittivät huivin toisensa perästä heinävuoteelle. Niitä oli niin monta päälletysten, että vuode lopulta oli pienen linnoituksen näköinen.
"Pistäköön nyt minua yksikään heinänkorsi, jos se on mahdollista", sanoi mummo, vielä kerran joka taholta kosketellen vuodetta kädellänsä, mutta pehmyt peitevalli ei päästänyt ainoatakaan enää läpi. Tyytyväisenä astui mummo portaita alas ja meni ulos lasten luo, jotka iloisina istuivat yhdessä ja miettivät, mitä toimittaisivat aamusta iltaan niinä päivinä, kuu Klaara saisi viipyä tunturilla. Mutta kuinkahan kauan hän saisi täällä olla? Sepä se suuri kysymys olikin, joka heti asetettiin mummon ratkaistavaksi. Mummo sanoi, että siihen isoisä voisi parahiten vastata, ja kun tämä juuri ikään tuli paikalle, kysyttiin häneltä ja hän tuumasi, että neljä viikkoa olisi sopiva aika, jonka kuluttua saattaisi päättää, oliko pikku tyttärellä tunturi-ilmasta hyötyä tahi ei. Nyt lapset vasta oikein riemuitsivat, sillä ei kumpainenkaan heistä ollut uskaltanut toivoakaan että he niin kauan saisivat olla yhdessä.
Nyt näkyivät tunturipolulla taas miehet kylästä tuolineen ja hevosineen. Tuolinkantajat saivat heti palata takaisin.
Kun mummo teki lähtöä, sanoi Klaara iloisesti: "Mummo kulta, eihän tämä ole mikään eroaminen, vaikka nyt lähdetkin pois, sitte tulet taas vähän väliä tunturilla käymään ja katsomaan, mitä me teemme, ja sepä taas on hupaista, eikö niin, Heidi?"
Heidi, jota niin monta iloa, jälkimmäinen aina edellistään suurempi, oli tänään kohdannut, ei saattanut muuten kuin hyvällä hyppäyksellä osottaa, että hän oli samaa mieltä.
Nyt nousi mummo sävyisän ratsuhevosen satulaan. Setä tarttui ohjiin ja talutti vakavalla kädellä hevosta jyrkkää vuoren polkua alas. Mummon innokkaista estelyistä huolimatta saattoi setä hänet kylään asti, tunturitie kun oli niin jyrkkä, että joku onnettomuus ratsastaessa saattaisi tapahtua.
Yksinäiseen kylään ei mummo nyt näin itsekseen tahtonut jäädä. Hän päätti palata Ragatziin ja sieltä silloin tällöin uudistaa tunturilla käyntiänsä.
Ennenkuin setä vielä oli ennättänyt takaisin kotiin, tuli Pekka vuohinensa juoksujalassa alas tunturilta. Kun nuo pienet eläimet huomasivat, missä Heidi oli, ryntäsivät ne kaikki sinnepäin ja ympäröivät silmänräpäyksessä hänen sekä Klaaran tuolissaan. Sysäten ja lykäten nosti toinen vuohi päänsä toisen yli näkyviin ja Heidi esitteli heti jokaisen Klaaralle.