Kauan ikävöity tilaisuus tutustua vuohien kanssa oli siis Klaaralle suotu ja hän tunsi ne pian kaikki, pienen Lumikon, iloisen Liedon ja isoisän molemmat puhtaat vuohet, kaikki, kaikki, yksin suuren Turkkilaisenkin. Mutta Pekka seisoi sillä aikaa vähän syrjässä ja katsahti vähän väliä kumman uhkaavaisesti tyytyväiseen Klaaraan.
Kun tytöt nyt ystävällisesti huusivat hänelle: "Hyvää yötä, Pekka", ei hän vastannut sanaakaan, heilutti vaan huimasti piiskaansa ilmassa ja juoksi sitten pois, vuohet jäljessään.
Kaiken sen kauniin lisäksi, minkä Klaara jo oli tunturilla nähnyt, näki hän vielä iltasella ihastuttavan näyn. Kun hän lepäsi ylhäällä heinäparvella leveässä vuoteessa, johon Heidikin juuri ikään kiipesi, katsahti hän pyöreästä aukosta katossa suoraan ylös kimaltelevaan tähtitaivaaseen ja huudahti:
"Oi Heidi, katsopas, ihan on niin, kuin jos korkeissa vaunuissa kulkisimme ylös taivaaseen!"
"Niin on, ja tiedätkö, minkä vuoksi tähdet noin ilomielin meille viittaavat?" kysyi Heidi.
"En, sitä en tiedä, mitä sinä luulet?" kysyi Klaara vuoroonsa.
"Sentähden, että ne tuolla ylhäällä taivaassa näkevät, kuinka hyvin rakas Jumala asettaa kaikki ihmisille, niin ett'ei heidän tarvitse peljätä, koska kaikki kuitenkin tapahtuu niin, kuin heille on parhaaksi. Se tähtiä niin ilahduttaa; katsopas, kuinka ne meille viittaavat, että meidänkin pitää iloitseman. Mutta tiedätkö, Klaara, emme mekään saa unhoittaa rukoilla, meidän pitää pyytämän, ettei hän unhoita meitäkään, vaan antaa meidän olla hyvässä turvassa, niin ettemme tarvitse mitään peljätä".
Nyt nousivat lapset vielä kerran vuoteessa istumaan ja lukivat kumpainenkin iltarukouksensa. Sitten Heidi painoi päänsä pyöreälle käsivarrelleen ja nukkui heti. Mutta Klaara oli vielä kauan valveilla, näin ihmeellistä kuin tämä makuupaikka tähtien valossa ei hän koskaan ollut nähnyt.
Tuskinpa oli hän tähtiä nähnytkään, sillä hän ei ollut koskaan yöllä saanut olla ulkona ja sisällä laskettiin paksut esiriput ikkunain eteen jo paljon aikaisemmin, kuin tähdet syttyivät taivaalle. Niinpä, kun hän nyt päätti painaa kiinni silmänsä, täytyi hänen heti aukaista ne jälleen nähdäksensä, tuikkivatko nuo molemmat suuret tähdet vielä yhtä kirkkaasti ja viittasivatko ne niin ihmeellisesti, kuin Heidi oli sanonut. Ja yhä tekivät ne niin, eikä Klaara saanut kylläkseen katsoneeksi niitten leimuavaa, säteilevää valoa. Viimein menivät hänen silmänsä itsestään umpeen, mutta vielä unissaankin näki hän nuo molemmat heloittavat tähdet.