Miten tunturilla edelleen eletään.
Aurinko oli juuri ikään noussut korkeitten vuorien takaa ja loi kultaiset säteensä majalle ja koko laaksoon. Tunturisetä oli, niinkuin hän joka aamu teki, hiljaa ja hartaasti katsellut, miten keveä sumu vaalenemistaan vaaleni ja maa yön varjojen helmasta heräsi uuteen päivään.
Aamun vaaleat hattarat kevenivät kevenemistään, kunnes aurinko tuli täydellisesti näkyviin ja valoi kultaansa vuorten huipuille, metsille ja kunnaille.
Isoisä meni majaan takaisin ja astui hiljaa pieniä portaita ylös parvelle. Klaara oli juuri avannut silmänsä ja katseli suuresti kummastuneena kirkkaita auringon säteitä, jotka katon pyöreästä aukosta tunkivat sisään ja säihkyen hyppelehtivät hänen vuoteellaan. Hän ei ensinkään ymmärtänyt mitä hän näki, eikä tietänyt, missä hän oli. Mutta nyt hän näki nukkuvan Heidin vieressään ja kuuli isoisän ystävällisen äänen:
"Hyvinkö nukkunut? Vieläkö väsyttää?" Klaara vakuutti, ettei hän ollut hiukkaakaan väsynyt ja ettei hän kerran nukuttuaan ollut yön kuluessa kertaakaan herännyt. Tämä oli isoisälle mieleen, ja hän rupesi heti Klaaraa auttamaan ja teki sen niin hyvästi ja ymmärtäväisesti, kuin jos hänen toimenaan juuri olisi ollut hoitaa sairaita lapsia ja kaikin tavoin huojentaa heidän tilaansa.
Heidikin avasi silmänsä ja näki ensimmäisekseen, kuinka isoisä otti valmiiksi puetun Klaaran käsivarrelleen ja kantoi hänen ulos. Täytyihän Heidinkin olla siinä mukana. Nuolen nopeudella pistäytyi hän vaatteisiinsa ja riensi sitten portaita alas ja ennätti jo hänkin ulos majan ovelle. Sieltä katseli hän suuresti kummastuneena, mitä isoisä taas edelleen teki. Tämä oli edellisenä iltana, kun lapset jo lepäsivät vuoteessaan, miettinyt, mihin hän saisi pyörätuolin yöksi katon alle. Tuvan ovi oli niin kapea, ettei voinut ajatellakaan, että se siitä mitenkään mahtuisi sisään. Silloin pälkähti hänen päähänsä irroittaa liiterin seinästä pari leveätä lautaa, tästä suuresta aukosta vieritti hän sitte tuolin sisään ja asetti laudat paikoillensa, kuitenkin niin, että ne taas helposti sai irti. Heidi saapui paikalle, juuri kun isoisä, sen jälkeen, kun hän oli asettanut Klaaran tuoliinsa ja avannut uuden käytävän, tuli sysäten tuolia edellään ulos aamuauringon loisteeseen. Keskellä pihaa pysähdytti hän tuolin ja meni vuohiomettaan. Heidi juoksi Klaaran luo.
Viileä aamutuuli hyväili heidän kasvojaan ja hyvä pihkatuoksu tuntui joka tuulen hengähdykseltä heidän ympärillään. Klaara hengitti syvään tuota raitista aamuilmaa ja nojautui erinomaisella hyvänvoinnin tunnolla tuoliinsa nauttien elämästään enemmän kuin koskaan ennen.
Hän ei ikänään ollut saanut ulkona hengittää raitista aamuilmaa, ja nyt hänen ympärillään vihisi puhdas tunturi-ilma niin viileänä ja virvoittavana, että joka hengähdys oli suuri nautinto. Ja tämän lisäksi tuli kirkas armas päiväpaiste, joka ei täällä ylhäällä tunturilla ensinkään kuumentanut, vaan säteili niin herttaisen lämpimänä hänen käsillään ja kuivalla ruohopihalla hänen edessään. Että tunturilla saattaisi olla tänlaista, sitä ei Klaara koskaan olisi saattanut mielessään kuivailla.
"Oi Heidi, jos vaan aina, aina saisin olla sinun tykönäsi täällä", sanoi hän nyt, onnellisen näköisenä käännellen itseään sinne tänne tuolissaan.
"Niin, nyt sinä näet, että se on totta, minkä sinulle olen kertonut", vastasi Heidi iloisesti, "ettei missään koko maailmassa ole niin ihanata kuin isoisän luona tunturilla". Tämä tulikin ikään ometasta ja lähestyi lapsia. Hän toi kaksi kuppia täynnä kuohuavaa, lumivalkoista maitoa ja antoi toisen niistä Klaaralle, toisen Heidille.