"Tämä tekee tyttöselle hyvää", sanoi hän ja nyökäytti päätään Klaaralle, "se on Vienon maitoa, se antaa voimia. Terveydeksenne! koetetaanpa vain!" Klaara ei ollut ikänään juonut vuohen maitoa ja arveli siis ensin vähän aikaa, tohtisiko sitä juoda. Mutta kun hän sitten näki, miten halukkaasti Heidi tyhjensi kuppinsa, kertaakaan sitä huuliltaan ottamatta, ennenkuin se oli tyhjä — niin ihmeen hyvää se oli — niin asetti Klaarakin kupin reunan huulillensa ja joi ja joi, ja toden totta se oli niin makeata, kuin jos siihen olisi pantu sokuria ja kanelia, ja Klaara joi, siksi kun kupissa ei enää ollut pisaraakaan jäljellä.
"Huomenna juomme kaksi", sanoi isoisä, joka mielihyvissään oli katsellut, miten Klaara oli seurannut Heidin esimerkkiä.
Pekka tuli laumoinensa ja sill'aikaa, kun vuohet taas joka taholta ympäröivät Heidiä, otti setä Pekan vähän erikseen, jotta tämä oikein ymmärtäisi, mitä sedällä oli hänelle sanottavaa, sillä vuohet määkyivät toinen toistaan kovemmin, niin pian kuin heillä vaan oli Heidi keskessään.
"Kuule nyt, ja ota onkeen", sanoi setä. "Tästä päivästä alkaen annat sinä Vienon kulkea omia teitään. Se tuntee missä mehukkaimmat tunturiruohot kasvavat; kun se siis tahtoo ylemmäksi, käyt sinä jäljessä, eikä se toisillenkaan vuohille pahaa tee, ja kun se tahtoo vieläkin ylemmäksi, kuin sinä muuten niitten kanssa käyt, niin seuraat sinä vaan, etkä pidätä sitä, kuuletko! Eikä se tee mitään, vaikka sinun vähän täytyykin kiivetä, mene sinä vaan mihin se vie, sillä tässä asiassa on se sinua viisaampi ja sen täytyy nyt saada parasta ravinnokseen, jotta sen maito tulisi oikein hyvän hyvää. Miksi sinä tuonne niin kurkistelet, ikäänkuin tahtoisit jonkun niellä? Ei siellä ole ketään sinun tielläsi. Eteenpäin siis ja muista sanani!"
Pekka oli tottunut setää paikalla tottelemaan. Hän alkoi siis heti marssia, mutta selvästi saattoi huomata, että hänellä oli jotakin mielessä, sillä hän katseli koko ajan taaksensa ja kummallisesti pyörivät silmät hänen päässään. Vuohet seurasivat häntä ja sysäsivät Heidin pitkän matkaa vielä muassaan. Tämäpä oli Pekan mieleen. "Sinun pitää mukaan", huusi hän nyt uhkaavaisesti, "sun pitää mukaan, sun täytyy Vienon jäljessä".
"En, minä en saata", huusi Heidi takaisin, "enkä nyt pääse pitkään aikaan, en koko aikana, kun Klaara on täällä. Mutta kerran tulemme sinne yhdessä, isoisä on sen luvannut".
Näin sanoen oli Heidi kääntynyt ja juoksi takaisin Klaaran tykö.
Sen kuultuaan kiristeli Pekka molempia nyrkkiänsä niin uhkaavaisesti pyörätuoliin päin, että vuohet säikähtyneinä juoksivat hänen ohitsensa, mutta hän pötki perässä pysähtymättä pitkään aikaan, siksi kun hän pääsi kaikkien näkyvistä, sillä hän pelkäsi, että isoisä kentiesi olisi saattanut nähdä hänet, ja hän tahtoi mieluimmin olla epätiedossa siitä, minkä vaikutuksen nyrkin puiminen oli setään tehnyt.
Klaaralla ja Heidillä oli tänään niin monta tehtävää mielessä, etteivät oikein tienneet, mistä aloittaa. Heidi esitteli, että ensin piti kirjoitettaman mummolle, lapset olivat, näet, luvanneet joka päivä kirjoittaa hänelle. Mummo ei sentään ollut varsin varma siitä, miten tunturilla olo Klaaraa ajan pitkään miellyttäisi, eikä myöskään siitä, miten terveellistä se hänelle olisi. Sentähden oli mummo ottanut lapsilta sen lupauksen, että joka päivä kirjoittaisivat kaikesta, mitä tekivät. Siten saisi mummo heti tietää, milloin häntä siellä ylhäällä tarvittaisiin, ja saattaisi siihen asti huoleti viipyä Ragatzissa.
"Täytyykö meidän mennä majaan kirjoittamaan?" kysyi Klaara, joka kyllä oli valmis mummolle kaikesta kertomaan; mutta hänen oli ulkona niin hyvä olla, ettei hän mitenkään olisi sieltä tahtonut pois.