Heidi tiesi neuvon. Paikalla riensi hän majaan ja palasi tuoden mukanaan koulukapineensa sekä pienen kolmijalkaisen tuolinsa. Sitte asetti hän lukukirjansa ja kirjoitusvihkonsa Klaaran polvelle kirjoitusalustaksi —. Itse istui hän pikkutuolilleen lavitsan ääreen ja nyt aloittivat molemmat kertomuksensa mummolle. Mutta joka lauseelta pani Klaara taas kynänsä pois ja katseli ympärilleen. Täällä oli niin ihmeen kaunista. Tuuli ei enää ollut niin viileä, tuskin tuntuvasti hengähti se hänen kasvoilleen ja kuiskasi hiljaa honkien latvoissa. Hyttyset sumisivat ja surisivat iloisesti kirkkaassa ilmassa. Päivänpaisteisella nurmikolla vallitsi syvä hiljaisuus, ääneti ja vakavina katselivat korkeat vuoret alas häneen ja alhaalla laaksossa näytti koko luonto rauhaan vaipuneelta. Silloin tällöin kuului vaan iloisen paimenpojan loilotus ja hiljaa vastasi siihen vuorten kaiku.
Täten kului aamupuoli päivästä, ennenkuin lapset sen huomasivatkaan, ja jo tuli isoisä tuoden höyryävän maitokupin, sillä, sanoi hän, Klaaran oli hyvä viipyä ulkona niin kauan kun yksikin auringon säde vielä loisti taivaalta. Syötiin siis päivällinen tänään, niinkuin eilenkin, ulkona majan edustalla. Senjälkeen kuljetti Heidi Klaaran tuolineen taas honkien alle, jossa aikoivat viettää loput päivästä ja siellä siimeksessä kertoa toinen toisellensa kaikesta, mitä oli tapahtunut, siitä asti, kun Heidi oli lähtenyt Frankfurtista. Sillä vaikk'ei tällä aikaa ollut mitään suurempaa muutosta tapahtunut, oli Klaaralla toki paljon yhtä ja toista kerrottavaa ihmisistä siellä kotona, jotka Heidikin niin perin hyvin tunsi.
Siten istuivat lapset siinä yhdessä ikivanhojen puitten alla, ja jota vilkkaammin he kertoivat, sitä äänekkäämmin lauloivat lintuset ylhäällä puitten latvoissa, sillä tämä iloinen puheleminen ihastutti niitäkin, näyttipä siltä, kun tahtoisivat nekin ottaa osaa siihen. Täten riensi aika ikäänkuin siivin ja ilta oli jo käsissä. Vuohijoukkokin tuli jo rynnäten mäkeä alas ja päällikkö sen jäljessä, otsa rypyssä ja hirmuisen suuttuneena.
"Hyvää yötä, Pekka!" huusi Heidi hänelle, nähdessään ettei poika aikonutkaan pysähtyä.
"Hyvää yötä, Pekka!" huusi Klaarakin ystävällisesti.
Mutta Pekka ei vastannut mitään, ajoi vaan vihan vimmassa joukkoansa eteenpäin.
Kun Klaara näki isoisän vievän Vienon omettaan lypsettäväksi, rupesi hänen niin tekemään mieli sen maitoa, että hän tuskin malttoi odottaa, siksi kun isoisä tulisi sitä tuomaan. Hän oli siitä itsekin ihmeissään.
"Sepä on ihmeellistä, Heidi", sanoi hän "siitä asti kun muistan olen syönyt ainoastaan sentähden, että minun on täytynyt. Kaikki, mitä minulle annettiin, maistui kalanmaksaöljyltä, ja tuhatta kertaa olen ajatellut: jos sentään ei koskaan tarvitsisi syödä! Ja nyt minä tuskin saatan odottaa, siksi kun isoisä tuopi maidon".
"Minä kyllä tiedän, miltä se tuntuu", vastasi Heidi sangen ymmärtäväisen näköisenä, sillä hän ajatteli sitä aikaa Frankfurtissa, jolloin kaikki mitä hän söi, oli hänelle kurkkuun tarttua. Mutta Klaara ei sittenkään asiaa oikein käsittänyt. Vaan eihän Klaara tyttönen koskaan ennen ollut viettänyt kokonaista päivää ulkoilmassa ja nyt hän oli täällä ylhäällä elähdyttävän vuori-ilmaston vaikutuksen alaisena.
Kun isoisä sitten tuli kuppinensa, kiitti Klaara, tarttui kiireesti omaan kuppiinsa ja joi sen tyhjäksi, tällä kertaa ennenkuin Heidi.