Kolmas viikko oli jo kulumassa, siitä kun Klaara ensin oli tunturille tullut. Muutamina viime kuluneina päivinä oli isoisä aina aamusilla, kun hän kantoi alas Klaaran asettaaksensa hänet tuoliinsa, sanonut: "Eiköhän pikkuinen tyttöseni tahtoisi koettaa vähän seistä". Klaara oli kyllä silloin koettanut, mutta oli heti taas huudahtanut: "Ai, se tekee niin kipeätä!" ja oli sitten pian nojautunut isoisään, mutta tämä oli antanut hänen joka päivältä seistä vähän kauemmin.
Niin kaunista kesää ei ollut moneen vuoteen tunturilla ollut. Joka päivä nousi aurinko loistavana taivaalle, kaikki pienet kukkaset aukaisivat kupunsa sitä kohden ja heloittivat sen hehkuvassa valossa ja illalla mailleen mennessä valoi se purppura- ja ruusuhohdettaan vuorten huipuille ja ikuisella lumella peitetylle tunturiharjanteelle sekä laski sitten säkenöiden ikäänkuin tuliseen mereen.
Heidi kertoi tästä Klaara ystävälleen aina uudestaan, sillä ainoastaan laitumelta saattoi sitä oikein nähdä, ja erittäin innokkaasti kertoi hän siitä paikasta mäen rinteellä, jossa kasvoi suuren suuret ryhmät kullanloistavia nurmiruusuja ja sinikelloja niin paljon, paljon, että voisi luulla ruohon muuttuneen siniseksi, ja muita kukkia, niin hyvänhajuisia, että kun niiden keskelle kerran istui, tuskin enää mahtoikaan nousta.
Juuri ikään oli Heidi taas honkien alla istuen uudestaan kertonut kukkasista tuolla ylhäällä ja ilta-auringosta ja loistavista vuorenhuipuista ja sitä tehdessään heräsi hänessä niin palava halu kerran taas saada nähdä kaikkea tätä, että hän yht'äkkiä hyppäsi paikaltaan ja pujahti liiteriin, jossa isoisä istui veistämässä.
"Isoisä", huusi hän jo kaukaa hänelle, "tuletko huomenna meidän kanssamme laitumelle. Oi nyt siellä on niin kaunista!"
"Olkoon menneeksi", sanoi isoisä myöntyväisesti, "mutta siitä hyvästä pitää Klaara tyttösen vielä kerran tänä iltana koettaa oikein seistä".
Heidi juoksi iloitellen saattamaan tätä sanomaa Klaaralle, ja tämä lupasi koettaa seistä niin monta kertaa, kuin isoisä vain suinkin tahtoi, sillä hän iloitsi äärettömästi matkasta ylös kauniille vuohilaitumelle. Heidi oli niin täynnä riemua, että hän heti huusi Pekalle, niin pian kuin hän näki hänen iltasella tulevan laumoillensa:
"Pekka! Pekka! huomenna tulemme mekin sinun kanssasi ja jäämme koko päiväksi sinne".
Vastaukseksi mörisi Pekka kuin ärsytetty karhu ja huimi piiskallaan hurjasti viatonta Lietoa, joka juoksenteli häntä likinnä, mutta tämäpä onnekseen huomasi hyvissä ajoin uhkaavan letkutuksen, lennähti hirmuisella hyppäyksellä Lumikon yli, pääsi pakoon ja piiska vinkui ilmassa.
Kun Klaara ja Heidi tänä iltana panivat levolle, olivat he niin iloa ja odotusta täynnä, että päättivät valvoa koko yön ja puhella huomispäivän tapahtumista, siksi kun jälleen saisivat nousta ylös. Mutta tuskin ennättivät painaa päänsä pehmeille tyynyillensä, niin loppuikin jo puheleminen ja Klaara näki vain unissaan äärettömän lavean tasangon ihan sinisenä kellokukkasista; ja Heidi kuuli petolinnun yläilmoista huutelevan: Tulkaa, tulkaa! tulkaa!