KAHDEKSAS LUKU
Tapahtuu eräs seikka, jota ei kukaan ole aavistanut.
Seuraavana aamuna astui tunturisetä jo hyvin aikaisin ulos majasta ja katseli ympärilleen, nähdäksensä minkälainen päivä oli tulossa.
Korkeimmilta vuorten huipuilta heijastui punertava kullanloiste, raitis tuuli alkoi honkain oksia sinne tänne heilutella, päivä sarasti.
Hetkisen seisoi vanhus vielä ja katseli hartaana, miten loiste korkeilta vuorten huipuilta jo laskeutui viheriöille kukkuloille, jotka niin ikään kimmelsivät kultaisina, sekä kuinka öiset varjot laaksossa hälvenemistänsä hälvenivät ruusuisen valon tieltä ja miten nyt yht'äkkiä koko maisema päivän koitossa loisti. Aurinko oli noussut.
Nyt haki setä pyörätuolin liiteristä, asetti sen matkaa varten majan eteen ja meni sisään lapsille kertomaan, miten kaunis päivän alku oli, sekä tuomaan heidät ulos.
Pekkakin lähestyi juuri ikään. Hänen vuohensa eivät nyt niinkuin tavallisesti astuneet hänen rinnallansa ja aivan likellä, hänen edellään ja jäljessään, hyvien tuttavien lailla; ne syöksivät arkoina sinne tänne, sillä Pekka lyödä läimäytti joka silmänräpäys ilman mitään syytä ympärilleen niinkuin hurjistunut ainakin, ja keneen lyönti sattui, se kyllä sen hyvin muisti. Pekan viha ja kiukku oli nyt ylimmillään. Viikkokausiin ei hän ollut saanut seurustella Heidin kanssa niinkuin ennen. Kun hän aamulla tuli tänne ylös, istui jo vieras tyttö tuolissaan ja Heidi oli hänen luonaan. Iltasella taas, kun Pekka palasi, oli tuoli sekä sen omistaja aina vielä honkien alla ja Heidi hääräili silloinkin siellä ystävänsä ympärillä. Heidi ei ollut koko kesänä tullut kertaakaan laitumelle ja nyt tänään aikoi hän tulla, mutta tuoda tuolin ja vieraan mukanaan ja tietysti koko päivän seurustella tämän kanssa. Sen Pekka jo edeltäpäin aavisti ja sepä se juuri olikin, joka niin sai hänen vimmastumaan. Nyt äkkäsi hän tuolin, joka niin muhkeana seisoi pyörillään, ja hän silmäili sitä niinkuin vihollista, joka hänelle oli niin paljon harmia saattanut ja tänään taas oli sitä lisää tuottava. Pekka katsoi ympärillensä. Kaikki oli hiljaa, ei ketään näkynyt. Pekka syöksi suoraa päätä tuolia kohden, tarttui siihen ja sysäsi sitä niin vimmatusti, että tuoli oikein lensi sieltä ja samassa silmänräpäyksessä katosi.
Nyt Pekka riensi, ikäänkuin hän itse olisi saanut siivet, tunturia ylös ja pysähtyi vasta ennätettyään erään suuren pensaan luo, jonka taakse hän kokonaan voi piiloutua, sillä hän ei suinkaan tahtonut, että setä nyt näkisi hänet. Mutta hän tahtoi sentään mielellään nähdä, miten tuolin kävi, ja pensas vuoren penkereellä oli sopivassa paikassa. Pekka saattoi puoleksi piilossa katsella tunturia alas ja, kun setä tulisi näkyviin kokonaan lymytä. Hän kurkisti, ja mikä näky kohtasikaan hänen silmiänsä! Kaukana alhaalla syöksi jo hänen vihollisensa yhä kiihtyneemmällä vauhdilla eteenpäin. Nyt se kiekahti kerran ja taas kerran, sitte se ponnahti korkealle ilmaan ja putosi taas takaisin ja kierimällä kieri se tuhoansa kohden.
Silloin tällöin lensi siitä jo palanen sinne ja tänne, jalat, selkälauta, tyynyn kappaleita, kaikki korkealle ilmaan viskattuna. Tätä katsellessa valtasi Pekan niin rajaton ilo, että hänen täytyi hypätä tasakäpälää korkealle ilmaan; hän nauroi täyttä kurkkua, hän polki maata ylen suuresta onnesta, hän harppasi pitkissä hyppäyksissä pensaan ympäri ja kurkisti taas alaspäin, taas kajahti nauru ja hyppäykset uudistettiin, Pekka oli mielihyvästä oikein huimapäissään nähdessään vihollisensa turmion, sillä mielikuvituksissaan näki hän siitä mitä parhaimpia seurauksia. Nyt täytyi vieraan lähteä pois, kun hänellä ei enää ollut välikappaletta millä liikkua, Heidi oli jälleen yksinään ja tuli Pekkamme kanssa laitumelle, ja illoin aamuin oli Heidi taas aina niinkuin ennenkin hänen kanssansa. Mutta Pekka ei tullut ajatelleeksi, miten käypi, kun on jonkun rikoksen tehnyt, ja mitä seurauksia siitä on.
Nyt tuli Heidi majasta ja juoksi puuvajaan. Hänen jäljessään tuli isoisä, Klaara käsivarrellaan. Liiterin ovi oli selki seljällään ja molemmat laudatkin olivat irroitetut, päivä valaisi sen sisimmänkin sopen. Heidi kurkisti sinne ja tänne, tuli takaisin ja juoksi majan nurkan ohi toiselle puolelle, palasi taas, selittämätön kummastus kuvattuna kasvoissaan. Isoisä lähestyi: