"Mitä tämä on? Oletko sinä kuljettanut tuolin muualle, Heidi?" kysyi hän.
"Minäpä sitä juuri haen joka paikasta, isoisä, ja sinä kun sanoit, että se on liiterin ovella", sanoi lapsi, silmäillen yhä vielä joka taholle.
Tuuli oli sill'aikaa kiihtynyt; juuri nyt heilutteli se liiterin ovea sinne tänne ja viskasi sen sitte narinalla seinää vastaan.
"Isoisä, se on tuuli, joka sen on tehnyt", huudahti Heidi ja hänen silmänsä säkenöivät, kun hän tätä tuli ajatelleeksi. "Voi, jos se nyt on ajanut sen kylään asti, niin saamme sen vasta liian myöhään ja sitte emme enää voikaan lähteä".
"Jos se sinne on vierinyt, niin ei sitä saa koskaan takaisin, siinä tapauksessa on se tuhantena kappaleena", sanoi isoisä astuen majan nurkan ohi ja katseli tunturin rinnettä alaspäin. "Mutta kummallisesti sen on käynyt", jatkoi hän sitte katsellessaan takaisin sitä matkaa nurkan ohi, jota tuolin oli täytynyt kiertää.
"Voi kuinka ikävää, nyt emme pääsekään, emmekä ehkä koskaan", vaikeroi
Klaara. "Voi kuinka ikävää! Voi kuinka ikävää!"
Mutta Heidi katsoi luottamuksella isoisäänsä ja sanoi:
"Eikö totta, isoisä, sinä kyllä tiedät jotain neuvoa, ettei tarvitse käydä, niinkuin Klaara luulee, ja ettei hänen heti tarvitse lähteä kotiin?"
"Nyt menemme kuitenkin laitumelle, niinkuin olemme aikoneet, ja saahan sitte nähdä, mitä vast'edes tapahtuu", sanoi isoisä. Lapset riemuitsivat.
Hän palasi takaisin majaan ja toi sieltä useamman huivin, levitti ne päivänpaisteisimmalle paikalle majan eteen ja asetti Klaaran niille istumaan. Sitte toi hän lapsille aamumaitoa ja johdatti Vienon ja Pikun ulos ometasta.