Setä ei sanonut enää mitään. Hän levitti huivit päivänpaisteiselle penkereelle, asetti Klaaran niitten päälle ja kysyi, oliko hänen siinä mukava istua.
"Ihan kuin tuolissani", vastasi tämä kiittäen, "ja olenhan tässä kauniimmassa paikassa. Täällä on niin kaunista", huudahti hän katsellen ympärillensä.
Isoisä valmistautui palajamaan. Hän sanoi, että heidän piti nyt ensin huvitteleman yhdessä, ja sitte kun tuli päivällisaika piti Heidin noutaa eväspussi, jonka isoisä oli asettanut tuonne ylhäälle siimekseen. Sitte piti Pekan antaman heille niin paljon maitoa, kuin he vain haluaisivat juoda, ja Heidin piti pitää varalla, että tämä lypsäisi sitä Vienosta. Iltasella tulisi isoisä takaisin, nyt hänen täytyä ensi työkseen mennä tiedustelemaan, miten tuolin oli käynyt.
Taivas oli tummansininen, ei pilven hattaraakaan näkynyt. Laaja lumikenttä kimalteli ikäänkuin sille olisi siroitettu tuhansia hopea- ja kultatähtiä. Harmaat vuorenhuiput seisoivat korkeina ja järkähtämättöminä paikoillaan niinkuin ne olivat ikiajoista asti seisoneet ja katsahtivat vakavina alas laaksoon. Suuri lintu liiteli korkealla siintävässä avaruudessa, raitis tuuli lehahti kukkuloilla ja hengitti virvoitusta päivänpaisteiselle tunturille. Lasten oli sanomattoman hyvä olla. Silloin tällöin lähestyi joku vuohi heitä ja viivähti vähän heidän luonaan. Useimmiten tuli hellä Lumikko ja nojasi pientä päätänsä Heidiä vastaan, ja olisi tuskin lähtenyt pois, ellei joku toinen laumasta sitä taas olisi karkoittanut. Siten oppi Klaarakin tuntemaan jokaisen vuohen aivan tarkalleen, sillä jokaisella niillä oli omituiset kasvonsa ja tapansa.
Ne saivat jo semmoisen luottamuksen Klaaraankin, että tulivat häntä ihan likelle ja kähnäsivät päätään hänen hartioitansa vastaan; tämä oli aina heidän tuttavuutensa ja suosionsa merkki.
Siten oli jo muutamia tuntia kulunut; silloin Heidin mieleen juolahti, että hän sentään hyvin mielellänsä tahtoisi kävästä sillä paikalla, jossa kasvoi niin paljo kukkasia, nähdäkseen, olivatko ne kaikki jo auenneet ja niin kauniita kuin viime vuonna. Vasta iltasella, kun isoisä palasi, saattoi sinne mennä Klaaran kanssa ja silloin kukkaset jo ehkä ummistivat silmänsä. Tämä halu tuli hänessä viimein niin suureksi, ettei hän voinut sitä vastustaa.
Vähän arastellen kysyi hän:
"Tuleeko mielesi pahaksi, Klaara, jos minä pikimmältään juoksen luotasi ja sinä jäät yksin? Minä niin mielelläni haluaisin nähdä, minkälaisia kukkaset ovat; mutta odotapas" — Heidin mieleen johtui uusi ajatus. Hän juoksi vähän syrjään ja tempasi pari kimpullista viheriäisestä tunturipensaasta; sitte kietoi hän käsivartensa Lumikon kaulaan, sillä se oli heti juossut hänen tykönsä, ja talutti sen Klaaran luo.
"Näin, nyt sinun ei tarvitse olla yksinäsi", sanoi Heidi ja painoi vähän Lumikkoa, joka heti ymmärsi tytön tarkoituksen ja laskeusi maahan Heidin sijalle Klaaran viereen. Sitte heitti Heidi lehdet Klaaran syliin, tämä käski nyt iloisesti Heidin menemään ja viipymään kukkia katselemassa niin kauan, kuin hän suinkin haluaisi, sill'aikaa Klaara kyllä seurusteli pikku vuohen kanssa, huvitus, jota hänellä ei vielä ollut siihen asti koskaan ollut tarjona. Heidi juoksi pois, ja Klaara rupesi nyt tarjoomaan Lumikolle lehteä lehdeltä ja tämä alkoi vähitellen niin luottaa häneen, että se turvallisesti hyväili uutta ystäväänsä ja hitaasti otti lehtiä Klaaran kädestä ja söi ne. Kaikesta saattoi nähdä, miten hyvä sen oli siinä olla, se kun rauhassa sai levätä hyvässä turvassa, sillä laumassa oli sillä monta vastusta suuremmilta ja väkevimmiltä vuohilta kärsittävänä. Klaarasta oli niin erinomaisen hauskaa istua näin yksinään vuorella, seurassaan ainoastaan pieni hellä vuohi, joka niin apua etsiväisesti katsoi häneen. Hän tunsi palavan halun voida kerran hoitaa itseänsä ja olla muillekin avuksi, eikä aina vain olla muiden palveltavana. Ja hänessä heräsi niin monta semmoista ajatusta, joita ei hänen mieleensä ollut ennen johtunut, ja kummallinen into elää ihanassa auringon valaisemassa maailmassa ja tehdä jotakin, josta muille olisi iloa, niinkuin nyt Lumikolla. Hän oli niin onnellinen, että tuntui siltä, kuin kaikki, mitä hän näki ja muisti, yhtäkkiä olisi muuttunut niin paljon kauniimmaksi kuin ennen ja hän riemastui niin, että innoissaan halaeli pikku vuohta ja huudahti: "Oi Lumikko, kuinka kaunista täällä on, jos vain ainaiseksi saisin jäädä tänne ylös teidän luoksenne!"
Sill'aikaa oli Heidi saapunut kukkapaikalle. Hän huudahti ihastuksesta, koko kunnas kimalteli cystusruusuista aivan kuin kullattuna. Niiden seassa kasvoi tiheät kellokukkaryhmät ja häilyttivät tummansinisiä kupujaan cystusruusujen yli, ja ilma oli niin täynnä tuoksua, että, tuntui siltä, kuin kalliimpia balsamiastioita olisi avattu siellä. Tämä lemu tuli pienistä, vähäpätöisistä, ruskeista "nuijakukkasista", jotka siellä täällä vaatimattomina pistivät esiin pyöreät päänsä kultakupujen seassa. Heidi pysähtyi, katseli ympärilleen ja hengitti syvään ihmeellisesti tuoksuvaa ilmaa. Yht'äkkiä kääntyi hän ja palasi ihan hengästyneenä Klaaran luo takaisin.