"Oi, sinun pitää välttämättömästi tulemaan", huusi hän jo etäältä; "ne ovat niin kauniita ja kaikki on niin kauriista ja ehk'ei illalla enää niin olekaan. Ehkä minä voin sinua kantaa, etkö luule sitä?"
Klaara katsoi kummastuneena kiihoittunutta Heidiä, mutta pudisti päätään.
"Et, et, mitä sinä ajattelet, Heidi, olethan minua paljon pienempi, voi jos minäkin voisin kävellä".
Heidi katseli etsiväisesti ympärillensä, hänen päähänsä lienee pälkähtänyt uusi ajatus. Tuolla ylhäällä, missä Pekka ensin oli maannut, istui tämä nyt ja katsoa töllisti lapsiin. Siten oli hän jo tuntikausia istunut ja aina vaan katsellut, ikäänkuin ei hän olisi käsittänyt, mitä hän näki. Hän oli särkenyt tuolin, vihollisensa, jotta vierasta ei enää saattaisi mihinkään kuljettaa, ja vähän aikaa sen jälkeen näkee hän tämän edessään istuvan penkereellä, Heidi vieressään. Se ei ollut mahdollista ja sittekin se oli niin, hän saattoi nähdä sen niin usein, kuin hän vain tahtoi.
Nyt katsoi Heidi häneen:
"Tule tänne, Pekka!" huusi hän sangen käskeväisesti.
"Enkä tule", huusi tämä takaisin.
"Tulehan kuitenkin, minä en tule yksinäni toimeen, sinun täytyy auttaa minua; tule kiireesti", joudutti Heidi.
"Enkä tule", kaikui taas takaisin.
Nyt juoksi Heidi kappaleen matkaa vuorta ylös Pekkaa kohden.