Klaara koetteli silloin tällöin auttaa omilla jaloillaan, mutta veti toisen ja toisen pian taas takaisin.
"Astu kerran oikein rohkeasti", ehdotteli Heidi, "niin sen jälkeen varmaankin koskee vähemmin kipeästi".
"Niinkö arvelet?" sanoi Klaara arasti.
Mutta hän totteli, astui toisella ja sitten toisella jalalla kerran oikein rohkeasti, mutta vaikeroi samassa vähän. Sitte nosti hän toisen jalkansa ja asetti sen keveämmästi maahan.
"Oi, se ei enää koske laisinkaan niin kipeästi", sanoi hän iloitellen.
"Koetapas kerran vielä", kehoitti Heidi innokkaasti. Klaara teki niin ja sitte vielä kerran ja yht'äkkiä huudahti hän:
"Minä osaan, Heidi! Oi minä osaan! Katsopas! katso! minä saatan astua askeleen toisensa perästä!"
Nyt huusi Heidi vielä suuremmalla ilolla:
"Oi, voi! Saatatko sinä todellakin itse astua? Osaatko sinä nyt kävellä? Osaatko todellakin itse käydä? Jos nyt vain isoisä tulisi. Nyt sinä taidat itse käydä, Klaara, nyt osaat kävellä", huudahti hän riemuellen, kerta toisensa perästä.
Klaara nojautui kiinteästi molempiin taluttajiinsa, mutta joka askeleelta astui hän vähä vakavammin, sen he kaikki kolme tunsivat. Heidi iloitsi hillitsemättömästi.