Aurinko oli jo ennättänyt yli puolen päivän, kun vuohijoukko vakavasti astuen lähestyi kukkakunnasta.
Se ei ollut niiden laidunpaikkoja, niitä ei koskaan johdatettu sinne, sillä ne eivät koskaan niitä syöneet. Ne näyttivät lähetyskunnalta, johtajana kulki Lieto. Vuohet olivat nähtävästi tulleet hakemaan seuralaisiansa, jotka niin pitkäksi ajaksi olivat jättäneet heidät oman onnensa nojaan ja vastoin kaikkea järjestystä viipyivät poissa niin kauan yli määräajan, sillä vuohet ymmärsivät sen sangen hyvin. Kun Lieto ensin huomasi nämä kolme kaivattua kukkakentällä, määkyi se aika tavalla ja siihen yhtyi paikalla koko joukko yhä määkyen ja kokoontui heidän ympärillensä. Siitä heräsi Pekka. Hän hieroi moneen kertaan silmiänsä, sillä hän oli nähnyt unta, että pyörätuoli jälleen oli eheänä punaisine päällyksilleen ja seisoi majan edessä, ja vielä herätessään näki hän sen kultaiset naulaset auringon valossa kiiltävän, mutta nyt hän huomasikin, että ne vaan olivat keltaisia kukkasia. Tuska, joka hänen vahingoittumatonta tuolia tarkastaessaan oli hänestä hetkeksi luopunut, heräsi uudelleen. Sillä vaikka Heidi olikin luvannut jättää sen tekemättä, oli se pelko nyt hänessä kuitenkin syntynyt, että asia voisi muullakin tavalla tulla ilmi. Hän suostui nyt siis olemaan johdattajana ja toimitti kaikki asiat, juuri niinkuin Heidi määräsi.
Kun he nyt saapuivat laidunpaikalle, toi Heidi joutuin täysinäisen eväspussinsa ja asettui lupaustansa täyttämään, sillä hänen uhkauksensa taannoin oli juuri koskenut pussin sisältöä. Aamulla oli hän kyllä nähnyt, kuinka paljon hyvää isoisä oli sinne pistänyt, ja heti ilolla ajatellut, että Pekkakin voisi saada osansa siitä. Kun tämä sitten oli niin taipumaton, oli Heidi tahtonut antaa Pekalle tiedoksi, ettei hän mitään saisikaan siitä, mutta tämän oli Pekka toisella tavalla selittänyt. Heidi otti kappaleen toisensa perästä ulos pussista ja asetti ne kolmeen osaan ja ne tulivat niin suuriksi että hän niitä katsellessaan tyytyväisesti sanoi itsekseen: "Sitte hän saa vielä kaiken sen, mitä meillä on liiaksi".
Sitte kantoi hän jokaiselle osansa ja asetti omansa Klaaran lähelle, ja ruoka maistui lapsille erinomaisesti äskeisen rasituksen jäljestä.
Niin kävikin, kuin Heidi oli edellyttänyt: kun molemmat jo olivat tarpeekseen syöneet, jäi vielä niin paljon, että Pekalle saattoivat siirtää toisen yhtäsuuren osan, kuin ensimmäinen oli ollut. Hän söi hiljakseen ja yhtämittaa kaikki, mitä hänelle annettiin, sitte vielä murusetkin, mutta ei niin tyytyväisenä kuin tavallisesti, Pekan vatsalla painoi jotakin, niin että hän vaivalla sai mitään nielleeksi. Jokainen suupala oli tarttua hänen kurkkuunsa.
Lapset olivat niin myöhäiseen ruvenneet päivälliselle, että isoisä tuli jo heti sen jälkeen heitä noutamaan. Heidi syöksi häntä vastaan, lapsen täytyi ensimmäisenä ilmoittaa, mitä oli tapahtunut; mutta se oli niin innostunut iloisesta sanomastaan, ettei ollut löytää sanoja, millä sitä kertoisi. Mutta isoisä ymmärsi heti, mitä lapsen piti sanoman, ja sydämellinen ilo kuvastui hänen kasvoissaan. Hän joudutti askeleitansa, ja Klaaran luo saavuttuaan sanoi hän ystävällisesti hymyillen:
"Vai niin, olemmeko uskaltaneet koettaa? Nyt me myös olemme onnistuneet!"
Sitte nosti hän Klaaran seisalleen, asetti vasemman käsivartensa Klaaran ympärille ja ojensi oikeansa hänelle tukeeksi ja Klaara astui, näin turvallisesti nojaten selkäänsä vahvaa käsivartta vastaan, paljoa varmemmin ja pelottomammin kuin äsken.
Heidi hyppelehti riemuiten heidän jäljessään ja isoisä oli niin iloisen näköinen, kuin jos suuri onni olisi kohdannut häntä. Mutta nyt hän taas nosti Klaaran käsivarrellensa ja sanoi:
"Älkäämme liioitelko, nyt onkin jo aika palata kotiin". Hän lähti heti matkaan, sillä hän tiesi, että Klaara nyt oli liikkunut tarpeeksi ja sentähden tarvitsi levätä.