Kun Pekka vuohineen illalla tuli alas kylään, seisoi suuri ihmisjoukko ryhmässä, ja toinen sysäsi toistaan vähän väliä hieman syrjään nähdäksensä, mitä heidän keskellään maassa oli. Sitä täytyi Pekankin saada nähdä; hän tyrkkäsi ja sysäsi oikealle ja vasemmalle ja tunkeusi siten piirin sisään.
Siinä, nyt hän sen näki.
Ruoholla oli pyörätuolin keskikappale, ja osa selkänojasta riippui siinä vielä kiinni. Punainen päällystä ja kiiltävät naulaset ilmoittivat, miten komea tuoli kerran kokonaisuudessaan oli ollut.
"Minä olin saapuvilla, kun sitä kannettiin tuonne ylös"; sanoi leipuri, joka seisoi Pekan rinnalla; "se oli vähintäänkin 500 markan arvoinen, siitä löisin vetoa vaikka kenenkä kanssa. Minua vain ihmetyttää, miten tämä on saattanut tapahtua".
"Tuuli on mahdollisesti sen saattanut lennättää tänne alas, sen on setä itse sanonut", huomautti Barbel, joka ei kyllikseen saanut ihailleeksi kaunista, punaista kangasta.
"Hyvä on, ettei sitä joku muu ole tehnyt", virkkoi leipuri jälleen, "senpä hyvin kävisi! Kun frankfurtilainen herra saa tämän kuullakseen, hän kyllä hankkii selon asiasta. Minä puolestani olen iloinen siitä, etten kahteen vuoteen ole kertaakaan käynyt tunturilla. Epäilys voi sattua jokaiseen, jota näinä aikoina on siellä päin nähty".
Muutkin lausuivat, mitä arvelivat, mutta Pekka oli kuullut tarpeeksi. Hän hiipi ihan hiljaa ihmisjoukosta pois ja juoksi, minkä jaksoi, tunturia ylöspäin ikäänkuin jonkun hätyyttämänä. Leipurin sanat tuottivat hänelle hirmuisen tuskan. Hän tiesi nyt, että oikeudenpalvelija saattaisi minä hetkenä hyvänsä tulla Frankfurtista asiaa tutkimaan ja silloin ehkä saataisiin selville, että hän sen oli tehnyt, ja sitte hän otettaisiin kiinni ja lähetettäisiin kuritushuoneeseen Frankfurtiin. Tämän näki Pekka mielikuvituksissaan ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.
Kurjan näköisenä tuli Pekka kotiin, hän ei vastannut mihinkään kysymykseen, hän ei syönyt perunoitakaan, kiireesti hiipi hän vuoteeseensa ja voihki siinä.
"Pekkaparka on taas tänään syönyt suolaheinää, ne vaivaavat hänen vatsaansa, koska hän noin vaikeroi", tuumasi Briita-äiti.
"Sinun pitää paneman hänelle vähän enemmän leipää mukaan, anna hänelle huomenna kappale minun osastani", sanoi isoäiti sääliväisesti.