Kun tytöt sinä iltana vuoteistaan katselivat ylös tähtitaivaaseen, sanoi Heidi:
"Eikö sinun tänään ole aina täytynyt ajatella, miten hyvä on, ettei Jumala joka kerta heti kuule meidän rukoustamme, kun me palavasti pyydämme jotakin, jonka Hän ymmärtää paremmin kuin me?"
"Minkätähden sinä nyt niin yht'äkkiä sitä sanot?" kysyi Klaara.
"Tiedätkö, siitä syystä, että minä Frankfurtissa niin innokkaasti rukoilin, että Jumala antaisi minun paikalla päästä kotiin, ja kun en minä kumminkaan päässyt, niin minä ajattelin, ettei rakas Jumala ensinkään kuunnellutkaan minua. Mutta tiedätkö, jos minä niin pian olisin lähtenyt pois, niin et sinä koskaan olisi tullut tunturilla käymään, etkä olisi tullut terveeksi".
Klaara oli vaipunut mietteisiin. "Mutta Heidi", sanoi hän hetkisen kuluttua, "sittenhän ei meidän koskaan pitäisi rukoileman, koska hyvällä Jumalalla aina on jotakin parempaa mielessään meidän suhteemme, kuin me itse ymmärrämme ja rukoilemme".
"Niinkö arvelet, Klaara, luuletko niin?" sanoi Heidi kiireesti. "Joka päivä pitää rukoileman hyvältä Jumalalta kaikkea, kaikkea; sillä hänen pitää saarnan kuulla, ettemme ole unhoittaneet, että me saamme kaikki häneltä. Ja jos me unhoitamme rakkaan Jumalan, niin hänkin unhoittaa meidät, sen on mummo sanonut. Mutta tiedätkö, jos emme voi saada sitä, mitä niin mielellämme tahtoisimme, niin emme saa luulla, ettei Jumala ole meitä kuullut, ja senvuoksi ihan lakata rukoilemasta, vaan silloin pitää meidän rukoileman näin: Nyt minä tiedän, että sinulla on jotakin parempaa mielessäsi minun suhteeni, ja minä tahdon vain olla iloinen siitä, että sinä kaikki niin hyvin teet".
"Se on kyllä totta, Heidi, ja minä iloitsen siitä, että minua tästä muistutit. Pelkästä ilosta olin sen melkein unhoittaa".
Nyt rukoilivat molemmat lapset ja kiittivät kumpainenkin tavallaan hyvää Jumalaa siitä lahjasta, jonka hän tänään oli suonut niin kauan sairastaneelle Klaaralle.
Seuraavana aamuna arveli isoisä, että nyt saatettaisiin kirjoittaa mummo-rouvalle ja kysyä, jos hän ehkä tahtoisi tulla tunturilla käymään, täällä olisi nyt jotakin uutta katsottavana. Mutta lapsilla oli toinen tuuma mielessään. Ensin piti Klaaran oppiman kävelemään vielä paremmin, niin että hän ainoastaan Heidiin nojautuen, voisi astua kappaleen matkaa. Mutta tästä kaikesta ei mummon pitänyt saaman mitään vihiä. Isoisältä kysyttiin, kuinka pitkän ajan hän luuli siihen tarvittavan, ja kun hän arveli noin viikon päivät, niin kirjoitettiin ja pyydettiin hartaasti mummoa tämän ajan kuluttua tulemaan tunturille, mutta mistään uutisesta ei virkattu sanaakaan.
Ne päivät, jotka tätä seurasivat, olivat ihanimpia mitä Klaara tunturilla oli viettänyt. Joka aamu heräsi hän tämä iloinen vakuutus sydämessään: "Minä olen terve! Minä olen terve! Minun ei tarvitse istua nojatuolissa, minä saatan itse käydä kaikkialla niinkuin muutkin ihmiset!"