Sitten harjoitettiin kävelemistä ja päivä päivältä kävi se aina helpommin ja paremmin ja tehtiin yhä pitempiä kävelyjä. Tämä liikkuminen vaikutti sellaisen ruokahalun, että isoisä joka päivältä leikkasi Klaaran voileivät vähän suuremmiksi ja mielihyvällä näki, kuinka tämä ne lopetti. Nyt hän myöskin aina toi maitoa suuren ruukullisen ja täytti siitä kupin useamman kerran. Siten kului se viikko loppuun ja se päivä oli tulossa, jona mummo oli saapuva.
YHDEKSÄS LUKU
Jätetään hyvästi, mutta vain toistaiseksi.
Mummo oli päivää ennen tuloansa vielä kirjoittanut kirjeen tunturille, jotta he siellä varmaan tietäisivät, että hän tulisi. Tämän kirjeen toi Pekka seuraavana päivänä aikaisin mukanaan, kun hän lähti paimeneen. Isoisä oli jo lasten kanssa majan edustalla ja Vieno ja Pikkukin olivat jo ulkona ja ravistelivat iloisesti päätään raittiissa aamu-ilmassa, lasten heitä hyväellessä ja toivottaessa onnea vuorimatkalle. Tyynenä seisoi setä vieressä ja katseli vuorotellen lasten punaisia poskia ja puhtaita kiiltäviä vuohiansa. Nämä lienevät olleet hänelle mieleksi, sillä hän hymyili tyytyväisesti.
Nyt lähestyi Pekka. Kun hän huomasi tämän seurueen, läheni hän sitä hitaasti, ojensi kirjeen sedälle ja juoksi, niinpian kuin tämä oli siihen tarttunut, arasti takaisin ikäänkuin säikähtyneenä jotakin, ja sitte kurkisti hän kerran vielä pikaisesti taaksensa, ihan kuin joku olisi häntä takaa hätyyttänyt.
"Isoisä", sanoi Heidi, joka kummastuneena oli katsellut Pekan menettelyä, "minkätähden Pekka tätä nykyä käyttäytyy ihan kuin iso Turkkilainen, kun se huomaa uhkaavan ruoskan takanaan; silloin se arasti heittelee päätän joka suunnalle ja hypähtää sitte korkealle ilmassa".
"Elikä Pekkakin huomaa takanaan ruoskan, jota hän olisi ansainnut", vastasi isoisä.
Pekka juoksi ainoastaan ensimmäistä penkerettä ylös. Niinpian kun ei häntä alhaalta enää voitu nähdä, seisoi hän hiljaa paikallaan ja käänteli arasti päätään joka taholle. Sitte hän äkkiä hypähti ja katseli säikähtyneenä taaksensa, ikäänkuin hän olisi tuntenut jonkun tarttuvan häneen niskasta. Jokaisen pensaan ja jokaisen suojuksen takaa luuli hän frankfurtilaisen oikeudenpalvelian pistäytyvän esiin ja syöksyvän hänen päällensä. Jota kauemmin tämä Pekan kiihkoinen odotus kesti, sitä hirvittävämmäksi tuli hänen mielentilansa. Hänellä ei enää ollut silmänräpäyksenkään rauhaa.
Heidin täytyi nyt järjestää majassa, sillä kaikki piti oleman hyvässä kunnossa, kun mummo tuli.
Tämä Heidin puuhaileminen jokaisessa tuvan nurkassa oli aina Klaaran mielestä niin hupaista nähdä, että hän joka kerta erinomaisella mieltymyksellä katseli sitä.