Siten kului aikainen aamuhetki lapsilta arvaamattoman pian ja nyt saattoi jo ruveta mummoa odottamaan.
Nyt lapset taas tulivat ulos valmiina mummoa vastaanottamaan ja istuivat vieretysten rahille majan edessä kiihkeästi odottaen, mitä piti tapahtuman.
Isoisäkin tuli heidän luokseen; hän oli tehnyt kävelyretken ja toi muassaan suuren kimpun tummansinisiä enzianeja, ne loistivat niin kauniisti kirkkaassa aamuauringossa, että lapset huudahtivat ihastuksesta niitä nähdessään. Isoisä vei ne majaan. Vähän väliä juoksi Heidi katsomaan, eikö mummoa ja hänen seuruettansa jo näkyisi.
Mutta nyt se tuli tuossa, ihan sen näköisenä kuin Heidi sitä oli odottanut. Edellä astui ohjaaja, sitte tuli valkoinen hevonen, mummo sen seljässä, ja viimeisenä astui kantajamies korkeine myttyineen, sillä mummo nyt kerrassaan varustausi perinpohjaisesti tunturimatkallensa.
Likemmäksi ja likemmäksi tuli seurue, nyt se oli ylhäällä, mummo jo huomasi hevosen seljästä tyttöset.
"Mitä se on, Klaara? Sinä et istu tuolissasi. Kuinka se on mahdollista!" huusi hän säikähtyneenä ja astui kiirehtien hevosen seljästä, mutta ennenkun hän ennätti lasten luo, löi hän kätensä yhteen ja huusi suuresti kummastuneena:
"Klaaraseni, sinäkö se olet tahi joku muu? Poskesihan ovat punaiset ja palleroiset! Lapsi! Minä en enää tunne sinua". Mummo aikoi syleillä Klaaraa, mutta Heidi oli huomaamatta noussut seisoalleen, Klaara nojautui kiireesti häneen ja levollisesti kulkivat lapset kappaleen matkaa yhdessä. Mummo oli säikähdyksestä jäykistynyt, hän ei voinut muuta ajatella, kuin että Heidillä olisi jotain tavatonta tekeillä.
Mutta mitä hän näki?
Suorana ja varmasti kulki Klaara Heidin rinnalla; nyt tulivat he jälleen takaisin, molemmat iloisina, molemmat punaposkisina.
Mummo riensi heitä vastaan. Nauraen ja itkien syleili hän Klaaraansa, sitte Heidiä ja taas Klaaraa. Ilosta ei mummo saanut sanaakaan lausutuksi.