"Mutta onko tämä todellakin mahdollista! Eikö tämä ole unta? Olemmeko todellakin kaikki valveilla ja istummeko täällä tunturimajan edustalla ja tuo tyttönen tuossa edessäni pyöreine punaisine poskineen on minun entinen kalpea voimaton Klaarani?"
Ja Klaara ja Heidi iloitsivat joka kerta uudestaan siitä että heidän kaunis tuumansa oli niin hyvästi onnistunut sekä yhä edelleen ihastutti mummoa.
Herra Sesemann oli sill'aikaa päättänyt toimensa Pariisissa ja hänelläkin oli äkillinen ihastuttamistuuma mielessään. Sanaakaan virkkamatta äidilleen istui hän eräänä kauniina kesäaamuna rautatievaunuun ja lähti samassa junassa aina Baseliin, josta hän taas seuraavana päivänä varhain matkusti eteenpäin, sillä hän ikävöi suuresti saada kerran taas nähdä tyttöstään, josta hän oli koko kesän ollut eroitettuna. Ragatziin saapui hän muutamia tuntia senjälkeen, kun hänen äitinsä oli lähtenyt sieltä.
Sanoma siitä, että tämä oli tänään lähtenyt tunturille, oli Herra Sesemannille mieleen. Hänkin istui heti vaunuihin ja matkusti siis Mainfeldiin. Kun hän siellä sai kuulla, että saattoi ajaa vielä kylään asti; teki hän niin, sillä hän arveli, että hän sentään saisi tarpeekseen kävelystään sieltä ylös tunturille.
Hän ei ollut erehtynyt; astuminen vuorta ylös oli hänen mielestään sangen pitkällistä ja vaivaloisia. Maja ei vieläkään ollut näkyvissä ja kuitenkin tiesi hän Vuohi-Pekan asunnon olevan puolitiessä, sillä hän oli usein kuullut kerrottavan tästä tiestä.
Kaikkialla oli pieniä jalkapolkuja, jotka kulkivat eri suuntiin joka taholle. Herra Sesemann rupesi epäilemään, oliko oikealla tiellä, tahi oliko sedän maja kentiesi toisaalla päin. Hän katsoi ympärilleen, näkyisikö ketään ihmisolentoa, jolta hän saattoi kysyä tietä. Mutta yltä ympäriinsä oli kaikki hiljaa, ei mitään näkynyt eikä kuulunut. Ainoastaan tunturituulet siellä täällä suhisivat halki ilman, pienet hyttyset sumisivat päivänpaisteessa ja hilpeä lintunen laulahti silloin tällöin yksinäisen lehtikuusen oksassa. Herra Sesemann pysähtyi hetkeksi ja antoi virvoittavien tunturituulten jäähdyttää kuumaa otsaansa.
Samassa tuli joku juosten tunturia alaspäin; se oli Pekka, kirjoitus kädessään. Hän juoksi suoraan jyrkkää tunturia, eikä polkua, jolla herra Sesemann seisoi. Niin pian kuin juoksija pääsi likemmäksi, viittasi herra Sesemann häntä tulemaan luoksensa. Vitkalleen ja arasti lähestyi Pekka, mutta ei astunut suoraan eteenpäin, vaan kulki sivu edellä, ikäänkuin hän olisi saattanut astua vain toisella jalalla ja täytyisi vetää toista jäljessään.
"Noh poika, reippaasti vaan!" kehoitti herra Sesemann.
"Sanopas minulle, johtaako tämä polku sille majalle, jossa eräs vanhus ja Heidi-tyttö asuvat, joitten luona on frankfurtilaisia?"
Kumea, kauhean hädän huuto kajahti vastaukseksi ja Pekka syöksi sieltä semmoista vauhtia, että hän nurin niskoin lennähti jyrkkää rinnettä alas ja tahtomattansa pyöri yhä eteenpäin, ihan niinkuin pyörätuolin oli käynyt, mutta Pekka arvon ei mennyt säpäleiksi niinkuin se.