Mutta mummon kirjoituksen vei tuuli monena palasena muassaan.
"Ihmeellisen arkoja nämä tunturin asujaimet", sanoi herra Sesemann itsekseen, sillä hän ei saattanut muuta ajatella, kuin että vieraan ihmisen näkeminen oli tehnyt näin kauhean voimakkaan vaikutuksen tunturipoikaan.
Vähän aikaa vielä katseltuaan Pekan vinhaa vauhtia jatkoi herra
Sesemann matkaansa.
Pekka ei parhaalla tahdollaankaan saattanut pysähtyä, hän vieri yhä alaspäin ja lennähti kuperkeikkaa vähän väliä.
Mutta tämä ei ollut vaikein asia hänen kohtalossaan. Monta vertaa kamalampi oli se tuska ja kauhu, joka hänessä heräsi, kun hän tiesi, että frankfurtilainen oikeudenpalvelija todellakin oli saapunut. Sillä että vieras, joka oli kysynyt Tunturisedän luona majailevia frankfurtilaisia, oli oikeudenpalvelija, sitä ei hän saattanut epäilläkään. Nyt viimeisellä penkereellä, ennenkuin kylään saavuttiin, takertui hän erääseen pensaaseen ja tarttui siihen kiinni. Vähän aikaa lepäsi hän siinä alallaan, miettien, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.
"Kas niin, taas yksi!" kuuli Pekka jonkun sanovan ihan likellään. "Ja kukahan huomenna sieltä sysätään, niin että hän tulee pyörien ikäänkuin huonosti ommeltu perunasäkki?"
Se oli leipuri, joka näin pilkkasi. Hän oli lähtenyt vuorille vähän vilvoittelemaan kuumasta työstään ja oli tyynesti katsellut, miten Pekka juuri ikään pyörieli kuten taannoin tuoli tunturilta alas.
Pekka hypähti jaloilleen. Hänen tuskansa lisääntyi. Kertaakaan taaksensa katsomatta juoksi Pekka taas takaisin vuorta ylös. Mieluimmin olisi hän mennyt kotiinsa ja lymynyt vuoteeseensa, jottei kukaan häntä olisi löytänyt, sillä siellä tunsi hän itsensä olevan paraassa turvassa. Mutta vuohet olivat laitumella ja setä oli hänen mieleensä painanut, että hänen pian pitäisi tulla takaisin, jottei lauman tarvitsisi kauan olla kaitsijatta. Ja setää pelkäsi hän niin, ettei hän koskaan ollut vielä uskaltanut olla häntä tottelematta. Pekka vaikeroi ääneensä ja ontui eteenpäin, hän ei muuta saattanut tehdä, täytyihän hänen jälleen palata sinne ylös. Mutta juosta hän ei enää osannut, tuska ja monenmoiset törmäykset eivät saattaneet olla vaikuttamatta. Siten jatkoi hän ähkyen ja ontuen matkaansa tunturille.
Herra Sesemann oli vähän senjälkeen, kun hän Pekan kohtasi, saapunut ensimmäiselle majalle ja tiesi nyt olevansa oikealla polulla. Uusin voimin astui hän eteenpäin ja viimeinkin pitkän, vaivaloisen astumisen jälkeen näki hän maalinsa edessään. Tuolla ylhäältä oli tunturimaja, jonka yli vanhain honkain latvat huojuivat.
Herra Sesemann nousi iloiten viimeistä pengertä ylös. Pian saattoi hän jo tuottaa lapsellensa odottamattoman ilon. Mutta seurue tunturimajan edessä oli hänen jo tuntenut ja isää varten valmistettiin nyt jotakin, jota hän ei aavistanut.