Kun hän otti viimeisen askeleensa saapuakseen ylös tunturille, tuli kaksi henkilöä häntä vastaanottamaan. Nämä olivat iso vaaleatukkainen, punaposkinen tyttönen, joka nojautui pienempään Heidiin, jonka tummat silmät säkenöivät ilosta. Herra Sesemann hämmästyi, hän seisoi paikallaan ja tähysteli läheneviä. Äkkiä nousivat suuret kyyneleet hänen silmiinsä. Mitä hän muistikaan! Ihan tuon näköinen oli Klaaran äiti, tuo vaalea tyttönen ruusuisine poskineen, ollut. Herra Sesemann ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö hän unta.
"Isä, etkö sinä ensinkään enää tunnekaan minua", huusi hänelle Klaara, kasvot ilosta kirkastettuina, "olenko minä sitte niin muuttunut?"
"Olet, sinä olet muuttunut! Onko tämä mahdollista? Onko tämä totta?"
Ja ylen onnellinen isä astui jälleen askeleen takaisin nähdäkseen, katoisiko tämä kuva hänen silmäinsä edestä.
"Sinäkö olet Klaara, oletko sinä todellakin Klaaraseni?" huudahti hän kerta toisensa perästä. Sitte sulki hän taas lapsensa syliinsä ja sen jälkeen täytyi hänen taas kerran katsoa, oliko tyttönen, joka siinä suorana seisoi hänen edessään, todellakin hänen Klaaransa.
Mummokin oli tullut paikalle, hän ei saattanut niin kauan odottaa onnellista poikaansa.
"Noh, rakkahani, mitä sinä siihen sanot?" huusi äiti hänelle. "Sinä kyllä olet saattanut meille odottamattoman ilon; mutta se ilo on sentään verrattoman paljon suurempi, joka sinua täällä odotti, eikö totta?" Ja ihastunut äiti tervehti sydämmellisesti poikaansa. "Mutta nyt, rakkaani", sanoi hän sille taas, "tule nyt tuonne meidän setäämme tervehtimään. Hän on meidän suurin hyväntekijämme".
"Tietysti, ja meidän pientä Heidiämme pitää minun myöskin vielä tervehtiä", sanoi herra Sesemann ystävällisesti pudistellen Heidin kättä. "Miten? Ainako vaan hilpeänä ja terveenä täällä tunturilla? Mutta eihän minun tarvitse kysyäkään ei mikään alppiruusunen saata olla raittiimman näköinen. Minä iloitsen suuresti siitä, Heidi!"
Heidikin katseli ilosilmin ystävälliseen herra Sesemanniin. Miten hyvä hän aina oli häntä kohtaan ollut! Ja se, että tämä tunturilla oli löytänyt niin suuren onnen, sai Heidin sydämmen valtavasti sykkimään ilosta.
Nyt saattoi mummo poikaansa Tunturisedän luo, nämä molemmat pudistelivat sydämmellisesti toinen toisensa kättä, herra Sesemann lausui vanhukselle sulimmat kiitoksensa ja äärettömän kummastuksensa siitä, että tämmöinen ihme oli saattanut tapahtua. Sill'aikaa kävi mummo toisista vähän erillään, sillä hän oli asiasta jo puhunut loppuun. Hän tahtoi pistäytyä honkain alle.